Lurun karkumatka

Kissamme Luru karkasi elokuun 13. päivä aamulla tai aamuyöllä parvekkeen kautta. Tämähän on valitettavan tyypillinen tapa, miten kissat pääsevät karkaamaan ja olimme myös tiedostaneet sen. Parvekkeemme on lasitettu, mutta valitettavasti ikkuna oli jäänyt raolleen joko meiltä tai vierailtamme. Karatessaan Luru oli päälle kaksivuotias.

Tajusimme heti aamulla, että Luru oli kadonnut ja etsinnät aloitettiin välittömästi. Pudotus oli muutaman metrin nurmikolle, joten Luru ei ollut loukkaantunut. Etsintöjä jatkettiin työpäivän jälkeen Lurulle tuttujen henkilöiden avulla tuloksetta. Samana päivänä myös laputettiin lähitienoo noin 500 metrin säteellä. Parvekkeelle myös rakennettiin tikkaat, joita pitkin Luru olisi voinut kiivetä takaisin kotiin. Luru katosi siis torstaina ja lauantaina näimme siitä vilauksen. Kissa oli vauhkona ja pinkoi meitä pakoon viereisen talonyhtiön pihalle. Muutaman päivän kuluttua näimme Lurun köllöttelevän tyytyväisenä naapurin takapihalla. Maanitteluista ja ruuan kanssa houkuttelusta huolimatta kissa paineli menemään pusikkoon. Tämä olikin viimeinen kerta, kun näimme Lurun ennen löytymistä.

Tästä alkoi kolme ja puoli kuukautta kestänyt loukutus- ja laputusoperaatio. Saimme hyvät ohjeet Etsijäkoiraliiton neuvontapuhelimesta, mistä olemme erittäin kiitollisia. Etsijäkoirat Nelli ja Paavo kävivät etsimässä Lurua neljä kertaa. Jokaisella kerralla saatiin vainu, jonka perusteella loukkua siirrettiin. Valitettavasti ajan kuluessa Luru rohkaistui ja liikkui kauemmaksi ja myös vaihteli paikkoja. Vainujen ja saatujen havaintojen perusteella laputettiin uusia alueita, jotta saatiin tietää missä Luru viilettää. Havaintoja tulikin runsaasti, varsinkin koirien ulkoiluttajilta ja lapsilta. Olimme hyvin liikuttuneita saamastamme avusta.

Loukuttaminen ei tietenkään ollut mukavaa puuhaa. Loukulla käytiin joka päivä aamuin ja illoin, kylmillä säillä useammin. Tavoitteena oli, ettei loukulla rampata jatkuvasti, jotta Luru uskaltautuisi loukun lähelle. Loukutimme lukuisia siilejä, yhden ilmeisesti ulkoilevan kissan (joka vietiin Viikkiin), mutta Lurua ei näkynyt. Vaikka saimme runsaasti havaintoja, oli osa vääriä. Yhden auton alle jääneen kissan toimitimme Viikkiin, ja saimme havaintoja Lurun näköisistä kissoista. Välillä kului viikkoja eikä kissasta kuulunut mitään. Silloin kylmäsi ja pelkäsin pahinta. Olimme kuitenkin päättäneet jatkaa loukuttamista niin kauan kuin etsijäkoira saa vainun tai saamme havaintoja. Oletimme Lurun liikkuvan läheisessä metsässä, jossa on paljon citypupuja ja muita pieneläimiä. Hankalaksi loukuttamisen teki se, että Luru tykkäsi vaihdella paikkaa, mutta palasi aina onneksi takaisin metsään.

Viikot vierivät ja kuukaudet vaihtuivat eikä Lurua näkynyt. Marraskuussa saimme soiton naiselta, jonka kissa oli myös karannut. Heidän karkurinsa oleskeli aivan kodin lähettyvillä, mutta ei suostunut tulemaan kotiin. Nainen oli nähnyt Lurun ja heidän karkurinsa leikkimässä kotinsa lähellä. Tämä oli noin 700 metriä meiltä. Etsijäkoira oli aikaisemmin käynyt rajaamassa alueen ja loukku oli lähellä havaintopaikkaa. Parin viikon kuluttua nainen soitti uudestaan ja kertoi, että heidän kissansa lymyilee edelleen eräässä metsässä, mutta joku on käynyt syömässä pihalla olevat ruuat. Lopulta he olivat nähneet Lurun syömässä ruokia. Siirsimme loukun heidän pihalleen sunnuntaina 22. marraskuuta. Epäilimme jo etteivät Lurua vanhat ruuat kiinnosta, joten olimme loukuttaneet sitä eläinkaupasta saatavilla pakastehiirillä. Keksin sotkea ruokiin myös pakastettua ja sulatettua naudan verta. Vuorasimme loukun vaahtomuovieristeellä, jotta häkkiloukku suojaisi hieman sateelta ja kissa ei heti jäätyisi.

Ruuat eivät kuitenkaan houkutellaan Lurua loukkuun. Tiistaina 24.11. keksin laittaa loukkuun ”puhelinjohtoponnarini”, joilla Luru rakastaa leikkiä. Ponnari laitettiin loukun puoleen väliin ja seuraavana päivänä ruuat ja ponnari olivat tiessään. Uhrasin keskiviikkona 25.11. toisen ponnarini, joka laitettiin loukun perälle. Perjantaina 27.11. saimme parhaimman soiton! Luru oli mennyt vihdoinkin loukkuun!

Luru oli nostettu perheen saunaan loukussa. Se oli todella hurja näky: likainen, märkä, huusi kuin syötävä ja käyttäytyi kuin villipeto. Kotona Luru vietiin taas saunaan rauhoittumaan. Noin 15 minuutin kuluttua Luru tajusi missä ollaan. Hetkessä se palasi omaksi itsekseen. Se änkesi syliin, kehräsi, leipoi, eikä halunnut olla yksin. <3

Seuraavana päivänä Luru vietiin eläinlääkäriin, joka totesi Lurun olevan hyvässä kunnossa. Ainoastaan laihtunut olemus ja lohjennut hammas kertoivat reissusta. Kissakaveri Börje ei heti tunnistanut Lurua, mutta noin viikon kuluttua Börjekin tajusi, että kaveri on taas kotona!

Nyt löytymisestä on neljä kuukautta ja Luru on täysin oma itsensä. Paino on noussut mutta kissa on edelleen solakka. Reissun jälkeen Luru on jopa rohkeampi uusia ihmisiä kohtaan kuin ennen ja erittäin huomionhaluinen. Luru vaatii paljon enemmän paijausta kuin ennen karkaamista.

Olen tyytyväinen, että jaksoimme loukuttaa ja etsiä Lurua aktiivisesti. Etsijäkoirien rooli oli erittäin merkittävä ja olenkin kiitollinen Nellille ja Paavolle ja heidän omistajalleen saamastamme avusta. Mies myös rakensi oman kissaloukun, joka valmistui juuri päivää ennen Lurun löytymistä. Lahjoitimme loukun Hesylle.

Jos lemmikkisi karkaa, teethän mahdollisimman pian katoamisilmoituksen sivuille www.karkurit.fi sekä www.elassi.fi. Apua ja neuvoja etsintään saat sivulta www.etsijakoiraliitto.fi.

Pienen Jurmun tarinaa

Pieni nimetön kissanpentu saapui hoitopaikkaan Hämeenlinnaan iltapäivällä 14.11.2015. Olin itse synttärijuhlissa, joten hoitolaisen vastaanoton hoiti apuun kerennyt tätini. Pieni puhkupallo pääsi alkueristykseen koirien kevythäkkiin, joka on helppo desinfioida madotusten yhteydessä ja on kesytysapuna korvaamaton. Juhlista kotiuduttuani oli vastassa melkoisen juron näköinen kaveri! Sähinä ja murina vaan kaikuivat raapimapuun pesästä ja vastassa oli naamasta arvilla oleva, hurja kissanpentu! Nimensä pieni tyttö saikin jurosta ulkonäöstään ja käytöksestään.

Ensikohtaaminen Jurmun kanssa.

Jurmu oli loukutettu emonsa ja siskonsa kanssa viikkoa aiemmin Rekkujen yhteistyökumppanin Kiikoisten löytöeläinpalvelun toimesta. Valitettavasti pentujen emo oli jo niin villiintynyt, että sitä ei enää pystytty auttamaan. Pennut olivat todella laihoja, ihmisiin tottumattomia sähikäisiä. Valitettavasti Jurmun sisko oli jo niin heikossa kunnossa, että se ei selvinnyt. Lämpimiä terveisiä pilvenreunalle pienelle enkelikissalle, joka saa siellä leikkiä emonsa ja muiden pienten hylättyjen eläinten kanssa.

Puntarilla.

Jurmulla oli kova tahto jo pienestä pitäen! Ikäarvio tälle tytölle oli noin 7 viikkoa. Pieni luurankokissa painoi hoitopaikkaan saapuessaan 655 g. Koko pienellä voimallaan se kyllä tarttui hoitajaa hampailla kädestä ja oli kovasti puolustuskannalla. Selkeästi siis ihmisiin tottumaton pieni kissanalku. Hiljalleen aloimme tutustumaan toisiimme paremmin. Jurmu oli syliteltävänä kaksi kertaa päivässä ja samalla käytiin puntarilla seuraamassa, että paino nousee hyvää vauhtia. Ja kyllähän se nousikin, ensimmäisen viikon aikana liki 300 g! Hiljalleen Jurmu alkoi myös ymmärtämään, että hoitotäti on ihan kiva tyyppi. Rapsutukset tuntuvat kivoilta ja lihaa tai märkäruokaa on koko ajan tyrkyllä! Pieni villilapsi ei lainkaan ymmärtänyt, että kuivaruoka olisi syötäväksi tarkoitettua. Noin viikon verran teimme tuttavuutta nahkahansikkaiden avulla mutta lopulta se lähestyvä käsi (jonka mukana tuli usein suurta herkkua, pakastekuivattua kanaa) oli jo ihan mukava asia. Hassu Jurmu lähestyi kättä innolla samaan aikaan sähisten!

Enää ei pelota!

Jurmu sai ensimmäisen rokotuksensa ja pääsi pois eristyksestä valloittamaan makuuhuoneen. Siitäkös riemu repesi ja Jurmu vain juoksi iloissaan ympäriinsä! Ensimmäinen viikko olikin mennyt lähinnä voimia keräten. Pienen harjoittelun jälkeen se oppi hyppäämään sänkyyn ja hepuleiden määrällä ei ollut mitään rajaa! Hoitotäti alkoi olla jo niin kiva, että voitiin tulla ovelle vastaan rapsuteltavaksi. Myös kainaloon oli mukava käpertyä hurjien leikkien päätteeksi. Tai ainakin johonkin mahdollisimman lähelle, missä vaan saa paljon rapsutuksia. Onneksi Jurmu saatiin näin pienenä kiinni, hieman vanhemman pennun kesytys olisi ollut jo moninkertainen urakka.

Pakastekuivattua kanaa!

Nyt Jurmu painaa jo yli kilon ja selkärangan sekä kylkiluiden ympärille on jo alkanut kerääntyä hieman massaa. Mikäli paino ehtii nousta tarpeeksi 12. päivän leikkaustapahtumaan mennessä, on vuorossa sterilaatio, tehosterokote sekä mikrosirutus! Sitten alammekin jo etsimään sitä ikiomaa kotia ihanalle Jurmulle.

Kissapopulaatio Uudellamaalla

Suuret kissapopulaatiot ovat ongelma ennen kaikkea maaseudulla ja harvaan asutuilla alueilla. Navetoissa, aitoissa ja piharakennuksissa elää kymmenien, jopa satojen puolivillien kissojen laumoja. Suurissa laumoissa elävät kissat kärsivät usein hoidon puutteesta ja erityisesti sisäsiittoisuuden takia monista sairauksista. Kissalaumojen kohtalo jää usein vapaaehtoisten eläinsuojelijoiden hoidettavaksi.

Elokuussa 2015 Rekku Rescue sai tiedon kissapopulaatiosta Uudellamaalla. Tarkemman kartoituksen yhteydessä selvisi, että pariskunnan pihapiirissä oli asustellut ja vieraillut kissoja jo viitisen vuotta ja kissamäärä oli tuona aikana kasvanut liki neljäänkymmeneen. Pariskunta oli hyvää tarkoittaen ruokkinut kissoja, mutta hallitsemattomasti kasvavan kissalauman elättäminen alkoi käydä työlääksi ja tyyriiksi. Näin ollen pariskunta suostui ehdottamaamme yhteistyöhön ja rekkujen aktiivit aloittivat loukutusprojektin kissojen kiinnisaamiseksi.

Paikan päällä kävi nopeasti ilmi, että suurin osa aikuisista kissoista oli villiintyneitä, eli ne eivät olleet tottuneet ihmiskontaktiin. Kissat olivat pelokkaita, eikä suurin osa antanut edes heitä ruokkineen pariskunnan koskea itseensä. Eläinsuojelutyössä on tärkeää muistaa, että tavoitteenamme on edistää eläinten fyysistä ja henkistä hyvinvointia. Joissain tilanteissa se voi tarkoittaa sitä, että armeliain vaihtoehto on villiintyneen kissan lopettaminen. Jos kissa ei ole tottunut ihmisiin, on sille todella pelottavaa ja stressaavaa joutua neljän seinän sisään ihmisen käsiteltäväksi. Näiden kissojen kohdalla päätimme toimittaa aikuiset kissat ja vanhimmat pennut väliaikaiseen hoitopaikkaan, jossa niiden käyttäytymistä ja sopeutumista ihmisen läsnäoloon ja käsittelyyn pystytään tarkkailemaan.

Ensimmäisenä päivänä saimme kiinni seitsemän kissaa (kolme aikuista ja neljä pentua), ja pariskunta luovutti mukaamme myös kaksi sisällä kasvanutta pentua. Toisena päivänä loukkuihin jäi yhdeksän kissaa (viisi aikuista ja neljä pentua). Sitä mukaa kun kissoja saatiin loukutettua pihasta, lähimetsistä ja tyhjistä ulkorakennuksista ilmestyi aina uusia tuttavuuksia. Sovimme, että pariskunta jatkaa loukutusurakkaa ja palaamme katsomaan tilannetta parin viikon päästä. Oli hienoa huomata kuinka hyvin yhteisteistyömme pariskunnan kanssa toimi. Kaikilla oli yhteinen päämäärä: kissojen elämänlaadun parantaminen. He ajattelivat kissojen parasta, vaikka pihassa pyörineistä, nimetyistä kavereista luopuminen ei selvästi ollut helppoa.

Loppujen lopuksi pihapiiristä saatiin kiinni yhteensä 37 kissaa. Näistä seitsemän pentua matkasi pääkaupunkiseudulle kotihoitopaikkoihin ja lopulta viisi pennuista oli sijoittamiskelpoisia. Pariskunta halusi itse pitää neljä kissa, jotka leikkautettiin Rekku Rescuen leikkauspäivässä muutama viikko sitten. Nyt on pihan kissamäärä kohtuullinen ja mikä tärkeintä, kaikki kissat ovat leikattuja. Kissapopulaatiot ovat yleensä muutaman vapaana liikkuvan, leikkaamattoman kissan lisääntymisen seurausta. Tämän vuoksi yhdenkin kissan leikkauttamisella on suuri merkitys.

Syksyn ja talven aikana Rekku Rescue ry järjestää leikkauspäiviä eri puolella Suomea. Tapahtumissa omistajilla on mahdollista leikkauttaa kissansa edulliseen hintaan. Samalla kissa voidaan myös siruttaa ja liittää Turvasiru-palveluun. Seuraavat leikkauspäivät järjestetään

Lahdessa 7.11. 

Lopella 14.11. 

Missä muruseni on?

Tasan vuosi sitten oli elämäni kamalin syntymäpäivä. Aamupäivä lähti käyntiin tutuilla rutiineilla, hetki kellimistä kissojen kanssa omassa sängyssä ja siitä aamupalaa laittelemaan.. mutta miksi pöydällä naukuu aamiaista vain 4 kissaa? Toinen nuorimmaisistani ei tainnut olla myöhäisellä yöpalallakaan - onkohan jokin vialla, onko muruseni kipeä? Kutsun syömään, huhuilen höpönassua, mutta kukaan ei juokse luokseni kuten pikkuisellani yleensä on tapana. Kutsun ja kurkin sängyn alle, vaatekaappeihin, kiipeilypuun pesiin, aloitan käymään kaikkia toiseen kertaan läpi ja kauhu alkaa vallata mieleni. Miten kissa voi kadota näin omaan kotiin? Ei ole lainkaan Tianan tapaista piileskellä jossain. Alan käymään läpi aivan älyttömimpiäkin paikkoja mutta kissaa ei näy missään. Tajuntaani alkaa iskeä, ettei kissani voi olla täällä missään. Menen uudelleen parvekkeelle ja näen raollaan olevan parvekelasin...

Tiana ja katse johon rakastuin

Edellisenä päivänä olin grillaillut parvekkeella ja laitoin siksi aikaa lasin pienelle rakoselle tuulettaakseni käryt ulos. Lasi oli unohtunut auki. Ja siitä kymmenen sentin raosta kissani oli nyt lähtenyt omille teilleen, kolmannesta kerroksesta alas. Miten voin olla niin huolimaton?! Miksi näin pitää käydä meille? Miksi pikkuiseni on ahtautunut rakosesta ulos, liukastuiko se ja tippui, kävikö pahasti ja missä muruseni on? Itku pääsee valloilleen, käteni hikoavat, päätä jyskyttää, ajatukset kimpoilevat sekavana päässäni. Tartun luuriin ja soitan ystävälle. Teen lähtöä pihalle - nyt on pakko rauhoittua, peloissaan oleva karkuri ei tule luokseni, jos olen vähintäänkin yhtä hädissään kuin kissa. Mutta missään ei näy jälkeäkään eikä kuulu pihaustakaan.

Ystäväni järjestäytyvät etsintäjoukoiksi tuota pikaa. Kiertelemme lähitalojen pihoja, virittelemme yhdistyksen loukkua katoamispaikan lähelle, jaamme lappusia roskakatoksiin ja rappuihin. Tiana on aina ollut ulkona peloissaan, minkä takia emme ole omalla pihallakaan juuri valjastelleet, joten tiputtuaan se on joutunut ihan vieraalle alueelle. Katja rauhoittelee mieltäni: kyllä me saadaan Tiana kotiin - uskon ystävääni sillä minä en aio lopettaa etsimistä ennen kuin karkuri on taas kotona. Minna istuu seuranani pihalla tummenevassa illassa, keittelemässä kalaa retkikeittimellä, että tuoksut houkuttelisivat kissani takaisin omaan pihaan ja loukulle. Saan töistä pari päivää vapaata ja lopulta istun yksin sateisessa yössä, kuulostelen jokaista ääntä, mietin että kissaparkani on täällä jossain aivan yksin ja peloissaan. En anna itselleni koskaan anteeksi jos en saa kissaani takaisin kotiin. Älyttömät ajatukset alkavat risteillä päässäni; miksi juuri Tiana? Pieni höpönassuni, hoitolainen johon edellisenä kesänä rakastuin päätäpahkaa ja tiesin sen jäävän omakseni. Aivan kuin asiasta olisi tehnyt helpompaa se, että karkuteillä olisi ollut joku muu viidestä kissastani.

Kissankommando vetää sukkahousuja pitkin pihoja

Havaintoja alkaa tulla sitä enemmän, mitä enemmän ja laajemmalle lappuja levitän. Ne alkavat käydä hyvin hajanaisiksi enkä enää tiedä, minne päin oma kissani on lähtenyt. Olen tajunnut, että vaikka asun taajamassa, alueellamme kulkee paljon irtokissoja ja osa havainnoista on varmasti vääriä. Saan avukseni Etsijäkoiraliitosta hajujälkeä hakevan koiran ja tarkkanenäinen koiruus varmistaa, että oma kissani on liikkunut aivan lähipihoilla eikä lähtenyt kauemmas. Miksi se ei sitten jää loukkuun? Minusta alkaa tuntua, että olen vaihtanut yhden kissoistani uuteen "harrastukseen": käyn kolme kertaa päivässä kiertämässä usean lähialueelle viritetyn loukun, hiivin iltaisin pitkin pusikoita otsalamppu päässä, teen hajujälkeä vetämällä sukkahousuissa sardiinia pitkin naapurustoa loukkuja kohti, levitän lisää lappuja, kun huomaan jossain roskakatoksen, jota en ole vielä laputtanut. Radion nyyhky-rakkauslaulut alkavat korvissani kuulostamaan siltä, että ne kertovat kissastani enkä pysty enää kuuntelemaan niitä. Naapurit alkavat tunnistaa minut: olen se tyyppi, jolta on kissa kateissa. Ennen mielessäni moitin ihmisiä, joilta on karannut lemmikki kotoa mutta nyt ymmärrän, että vahinkoja voi sattua kaikille.

Päivät ja viikot kuluvat. Saan loukutettua kolme muuta kissaa lähistöltä, monta siiliä ja harakan. Kissoista yksi päätyy suoraan takaisin omaan kotiin, sillä hyvällä tuurilla olin sattunut näkemään siitä rappuun jätetyn lapun omia katoamisilmoituksia viedessä. Kaksi kollia saa kyydin Viikin löytöeläintaloon. Omaa kissaani pääsin jo niin lähelle, että se oli tiheässä pusikossa aivan jalkojeni juuressa, mutta ulkomaailmaa kauhistuneena se silti pötki pakoon. Mietin pettyneenä, ettei se tunnista enää minua, joskus rakkainta ihmistään. Kotihoidossa olleet pennut lähtevät omiin koteihinsa ja yhdestä tyttöpennusta luopuminen on todella vaikeaa, sillä se tuo mieleen oman Tianani. Mitä jos en saa kissaani koskaan takaisin? Epätoivo iskee välillä ja silloin haen ystävistäni tukea uskoa, että tämä päättyy vielä hyvin. Saan toistamiseen etsijäkoiran apuun ja tällä kertaa koira tekee ilmaisun puolisen kilometriä kotoamme sijaitsevan metsikön laidassa. Mietin epäuskoisena, voiko koira tosiaan olla oikeassa, sillä en olisi arvannut kissani lähtevän siihen suuntaan. Levittelen kuitenkin lisää lappuja ja alan saamaan tiheästi havaintoja - olen oikeilla jäljillä!

Houkuttelua loukkuun

On elokuinen perjantaiaamu ja kesälomakin on jo alkanut; nukun normaalia pidempään enkä jaksaisi millään lähteä loukkukierrokselle. Ei siellä mitään kuitenkaan ole. Olin juuri löytänyt yhdelle loukulle hyvän paikan, nähnyt itse kissani sen lähistöllä, saanut luultavasti omani syömään jo loukun lähelle, ja sitten paikkaa suojaava tiheä pusikko oli käyty leikkaamassa täysin maan tasalle. Pusikon mukana rapisi toivoni siitä, että kissa palaisi ainakaan heti samalle paikalle, sillä muutokset ja uudet asiat saattavat pelottaa varuillaan olevan karkulaisen helposti pois. Lähdin kuitenkin raahustamaan kierrokselleni. Ensimmäisellä loukulla ei ole mitään. Toisella loukulla.. on jotain! Se on rakkaani, peloissaan mutta turvassa loukussa!! Itken onnesta, otan puhelun ystävälleni, joka tukenani on eniten ollut - Katja parka luulee ulvomisesta ja hengenhaukkomisesta päätellen, että olen saanut juuri tietää Tianan kuolleen, en ole saada järkeviä sanoja suustani. Jalkani eivät ole kantaa kotiin asti - viiden viikon loukuttamisen, murehtimisen, vuorottaisen toivon menettämisen ja heräämisen jälkeen muru on taas kotona!

Loukussa!

Minulle niin tutun kissan katseessa on paljon uutta: pelkoa ja hämmennystä. Jännittää avata loukku, millainen kissa sieltä tulee? Mitä jos se onkin unohtanut oman kotinsa ja villiintynyt? Olemme kahdestaan kylpyhuoneessa, avaan loukun luukun ja odotan. Tiana miettii hetken, kävelee loukusta ulos, hyppää syliini, asettaa etutassunsa rinnalleni ja puskee kehräten naamani läpi uudelleen ja uudelleen. Olemme jälleen yhdessä, me kaksi, molemmat yhtä helpottuneita ja onnesta soikeana. Seuraavan vuorokauden ajan emme malta jättää toisiamme; kissani herää vähän väliä levottomasta unesta ja alkaa naukumaan, hakeutuu lähelleni ja rauhoittuu taas. Laihtunut karkulainen pääsee pesulle, saa loishäädön ja muutaman päivän kerää voimia nukkumalla paljon ja saamalla hyvää ruokaa. Parin päivän ensihoidon ja eristyksen jälkeen päästän Tianan takaisin muiden kissojeni pariin - voi sitä onnea kun sisarukset kohtaavat taas! Perhe on taas koossa ja kaikki niin kuin pitääkin. Muutaman päivän saan vielä lenkkeillä hakiessa takaisin paria sataa lappua, jotka olen lähialueille jakanut.

Vierekkäin nukkumaan

Jälleennäkeminen, sisko ja sen veli

Eläinrakas ihminen tietää miten paljon huolta lemmikki voi aiheuttaa ja miten paljon sitä voi rakastaa. Karkureissun myötä opin miten sitkeästi yrittämistä tulee jatkaa, vaikka toivo olisikin loppua kesken. Olin positiivisen yllättynyt siitä miten aktiivisia ihmiset olivat ottamaan yhteyttä ja auttamaan ja kiitokseni kuuluu niille kaikille, jotka havainnoistaan ilmoittelivat, Etsijäkoiraliitolle joka tekee mahtavaa vapaaehtoistyötä ja etenkin läheisilleni, jotka jaksoivat olla tukena. Kiitos myös ystävän ihanalle miehelle, joka teki parvekelaseihin sopivan verkon, että tuuletus onnistuu jatkossa turvallisemmin.

Ensisijaisena karkurin etsinnässä on oma aktiivisuus: laputa ahkerasti, hanki eläinsuojeluyhdistykseltä loukku lainaan, toimi sen eteen että saat karkulaisen kotiin. Kissalla on vahvat vaistot, joiden varassa se useimmiten pärjää kyllä, mutta etenkin kaupunkiympäristö on vaaroja täynnä. Kesäaikaan karkureita on taas omilla teillään enenevissä määrin ja silloin kannattaa tarttua toimeen eikä jäädä odottelemaan että kissa palaa reissultaan omin toimin - silloin loppu ei välttämättä ole niin onnellinen.

Hyviä neuvoja saa juuri päivittämästämme ohjeesta kadonneen kissan etsiminen.

Toivon tarina

Toivo syntyi muutama vuosi sitten perheen toivottuna lemmikkinä. Toivo kasvoi ja komistui, kunnes tuli noin puolen vuoden ikään ja nuoren miehen ”halut” heräsivät. Toivo alkoi liikkumaan laajemmalla alueella ja nuoren miehen tavoin hän ei käynyt kotonaan joka päivä.
Alussa perhe kyseli Toivon perään, mutta kuullessaan Toivon tappelevan kylän muiden jätkien kanssa ja aiheuttaneen hankaluuksia, perhe ajatteli, että kulkekoon. Tässä vaiheessa Toivolla oli jo useita jälkeläisiä.

Aina, kun Toivo saapui kotiin niin tottahan toki hänet sisälle otettiin…

Aikaa kului, jälkeläiset lisääntyi ja Toivonkin jälkeläisiä oli pienessä kylässä arviolta kymmeniä. Toivo sai pahennusta aikaan kyläläisten silmissä. Toivon reviiri laajeni ja tappelut lisääntyivät. Toivo oli naarmuilla, korvat ja silmät revitty. Toivo voi todella huonosti.

Sitten tulee kaikkien odottama suuri päivä! Toivo on loukussa, kilometrien päässä kotoaan. Pahennusta herättänyt Toivo! Hän tarvitsi eläinlääkärin hoitoa, koska oli niin huonossa kunnossa. Menimme omistajien luokse sanomaan: "tässä on teidän kissanne, se tarvitsee hoitoa ja suosittelemme, että samalla leikkautatte sen". Saimme todella tylyn vastauksen: "emme tahdo Toivoa enää, viekää pois se. Meillä on jo uusi kissanpentu".

Toivon tarina päättyi surullisesti, tai ehkäpä Toivon kannalta onnellisesti. Hän pääsi paremmille hiirestysmaille. Hänen vammansa olivat niin pahat, että eläinlääkäri katsoi parhaaksi lopettaa hänen kärsimyksensä.

 Kuvat eivät ole kyseisestä tapauksesta.