torstai 31. heinäkuuta 2014

Kun kaikki ei mene suunnitelmien mukaan eikä edes sinne päin...


Anneli kaarsi eräänä iltana pihaan ja toi meille Mirkulta viimeisillään kantavan mustan kovasti kehräävän leidin. Todettiin, että leikkaamaan ei enää ehdi mitenkään, joten annetaan lapsosten syntyä. Samana päivänä olimme käyneet miehen kanssa kaupoilla ja kaupan kassaneidiksi oli sattunut erittäin eläväinen tyttö nimeltä Titta-Riina, ja niinhän se piti Titta-Riinaksi sitten tämä uusi tulokas nimetä. Leidi oli saman tien kuin kotonaan, parkkeerasi itsensä ja suuren mahansa suoraan syliin ja aloitti kehräämisen.

Korvapunkkeja tuntui olevan kilotolkulla, turkki oli kiilloton ja silmissä rähmää, välillä vähän hengityskin rohisi. Toisessa tassussa oli epäilyttävä karvaton läntti ja siitä otettiin saman tien hammasharjalla sieninäyte. Titta-Riinalle ruoka maistui paremmin kuin hyvin, tosin vähän oli huomattavissa sosiaalisen syöjän vikaa, eli ruoka maistui parhaiten ihmisseurassa.

Neljä päivää saapumisen jälkeen huomasin aamupäivällä märän läntin lattialla ja pian sen jälkeen alkoi tapahtua. Ensimmäinen pentu syntyi iltapäivällä, pieni ruskeatabby-poika, ei yhtään valkoista. (Mainittakoon, että ruskeatabby ilman valkoisia merkkejä on ollut aina ollut mielestäni väreistä kaunein.) Titta-Riina oli nuollut pennusta vain pään ja napanuorakin oli katkaisematta. Vähän jo huoli heräsi tässä vaiheessa siitä, miksi mammaa ei kiinnosta tuon enempää... Katkaisin napanuoran, kuivasin pennun ja ohjasin tissille. Puolen tunnin päästä tullessani takaisin huoneeseen, Titta-Riina makoili muina naisina keskellä lattiaa eikä sitä olisi voinut vähempää kiinnostaa mitkään synnytystouhut. Pesälaatikossa oli nälkäänsä kiljuva ensimmäinen poika ja kuollut mustavalkoinen tyttö kaikkine kalvoineen ja istuikoineen. Keräsin koskemattoman ruumiin pois, paimensin mamman takaisin pesään, ohjasin pojan tissille ja soimasin itseäni paikalta poistumisesta.

Ensimmäinen pentu kitisi kovasti, ja tasaisin väliajoin kävin ohjaamassa sitä tissille. Titta-Riina ei kiinnittänyt pentuun mitään huomiota, ei nuollut eikä edes katsonut päin. Välillä se käänsi kylkeä, pentu jäi selän taakse jumiin eikä mamma reagoinut pennun huutoon mitenkään. 16.30 syntyi seuraava pentu, sekin mustavalkoinen tyttö - sekin kuolleena. Nyt olin vieressä ja totesin, että sydän oli jo pysähtynyt ennen kuin pentu tuli ulos.

Yö valvottiin yhdessä. Titta-Riina poistui pesästä tasaisin väliajoin pissalle ja juomaan - ja jäi taas makoilemaan keskelle lattiaa ainoan elävän pennun jäädessä huutamaan pesään. Yön aikana nostin mamman varmaan kymmenen kertaa takaisin pesään ja välillä kokeiltiin toistakin pesää. Supisteluja oli pitkin yötä ja 02.20 syntyi kolmas mustavalkoinen tyttö - sekin sydän pysähtyneenä. Tässä vaiheessa olin jo huolesta ja valvomisesta sekaisin. Punnitsin pitkään lähdetäänkö yötä vasten päivystykseen vai kestetäänkö aamuun. Kohdussa olevien pentujen liikkeitä ei tuntunut, joten niiden pelastamiseksi ei ollut mitään tehtävissä. Titta-Riina oli rauhallinen, vaikkakin tietysti väsyksissä. Vähän ennen klo 8 lähdettiin ajamaan Felinaan ja meidät otettiin saman tien sisään, vaikken ollut soittanut etukäteen. Töistä sain onneksi vapaata. Titta-Riina tippaan ja pennulle nestettä nahan alle. Titta-Riinalta ei ollut tullut maitoa ollenkaan, vaikka pentu oli pontevasti yrittänyt imeä. Röntgenissä näkyi vielä kaksi pentua.

Titta-Riina sai pistoksena aimo annokset kalkkia, oksitosiinia ja Primperania. Nesteytyksen ja näiden avulla olisi pitänyt saada maidon tulo alkamaan, mutta mitään ei tapahtunut. Maitoa ei vain tullut. Kovia supistuksia oli, mutta viimeisiä pentuja ei vain tullut ulos. Koko aamun pohdittiin vaihtoehtoja hoitajan ja lääkärin kanssa: sektiossa olisi hirvittävä infektioriski, varsinkin kun pennut olivat kuolleet kohtuun. Titta-Riina ei kiinnittänyt mitään huomiota pentuunsa eikä siltä tullut maitoa, joten pentua ei voisi jättää emolle. Varaemo ehkä olisi, mutta mikäli olisi riski sienestä (ja muista taudeista), oli mielestäni väärin altistaa toinen emo ja sen pennut. Kaiken tämän yhteissummana tultiin lopulta siihen tulokseen, että on järkevintä päästää Titta-Riina ja tabbypoika enkeleiksi.

Eläinlääkäri ei osannut sanoa mitään selkeää syytä kohtukuolemiin, maidon puuttumiseen tai emon välinpitämättömyyteen. Syitä saattoi olla esim. stressi, kohtutulehdus tai herpesvirus, joka aiheuttaa sikiökuolemia.

Vaikka Titta-Riina ehti olla meillä vain neljä päivää, ajoin Felinasta kotiin silmät sumeana itkusta.

Kiitos Jaanalle ja Katjalle tuesta raskaiden päätösten kanssa.




maanantai 28. heinäkuuta 2014

Munaton on harmiton - Maatiaismirrien ja -kollien leikkaustempaus Juvalla

Viime viikolla yhteistyöeläinlääkärimme kertoi tekstissään Suomeakin vaivaavasta kissaongelmasta, johon Rekku Rescue pyrkii omalta osaltaan vaikuttamaan mm. järjestämällä leikkaustempauksia eri puolilla maata. Heinäkuun 19. päivänä vuorossa oli Juva, jossa kymmenen hektisen tunnin aikana leikattiin, rokotettiin ja sirutettiin parikymmentä kollia ja nelisenkymmentä naaraskissaa. Tempaukseen osallistuneet eläinlääkärit, hoitajat ja vapaaehtoiset lahjoittivat hyvään tarkoitukseen työpanoksensa, ja kissansa leikkautettavaksi tuoneilta veloitettiin vain pieni summa materiaali- ja matkakulujen kattamiseksi. Päivän leikkausajat täyttyivätkin nopeasti ennakkoilmoittautumisilla, ja tällaisten tempausten tarpeellisuudesta kertoi se, että kyselyitä tuli Helsinkiä ja Oulua myöten.

Pääkaupunkiseudulta meitä rekkuilijoita lähti Juvalle viisin kappalein, ja omaksi matkaseurakseni sain Katjan ja Jaanan. Takapenkillä kantokopistaan katselivat myös Miisu-, Emuli- ja Hille-emot, jotka olivat hoitaneet kunnialla yksitoista pentuaan luovutusikäisiksi asti ja joiden oli nyt määrä palata kotikulmilleen, leikattuina tietenkin. Kolmisen tuntia sujahti kuin siivillä iloisen pulinan säestämänä upeita maisemia ihastellessa. Matkantekoa rytmitti mukavasti myös Miisu-emo, jolla asiaa riitti noin kymmenen sekunnin välein koko pitkän ajomatkan ajan.

Näissä maisemissa lepäsivät niin silmät kuin sielukin.

Juvalle saavuttuamme ensimmäisenä haasteenamme oli löytää emojen kotipaikka keskellä ei-mitään. Pienen harhailun jälkeen osuimme onneksi oikeaan pihaan, jossa vieraita vastassa tuntui olevan kissa joka nurkalla! Talon emäntäkin, yli kahdeksankymppinen mummo, oli vielä hereillä ja ihasteli kovin hoidossa tervehtyneitä ja kesyyntyneitä kissojaan, jotka nyt päästettiin tutustelemaan uudelleen kotikulmiinsa ja kissakavereihinsa. Haikealta tuntui jättää taakse emot, joihin olimme kiintyneet niiden vierailun aikana, mutta onneksi ne näyttivät sulautuvan takaisin laumaan ilman sähinöitä. Nyt kun niiden ei enää tarvitse uhrata kaikkea energiaansa pentueelle toisensa jälkeen, on niiden elämä varmasti paljon helpompaa ja mukavampaa.

Miisu tutkailemassa kotikulmia.

Aikaa mummon pihalla ihmetellessä menikin niin paljon, että kun lopulta saavuimme yöpaikkaamme yhteistyöeläinlääkärimme Tiiun luokse, melkein heti perässämme pihaan ajoivat myös meitä myöhemmin matkaan lähteneet Minna ja Katri. Loppuilta meni grillaillessa, saunoessa, vaihtaessa kuulumisia ja pohdiskellessa, mitä seuraava päivä toisi tullessaan. Aamulla herätyskello pärähti soimaan aivan liian aikaisin siihen nähden, kuinka myöhään tuli illalla valvottua, mutta pikkuhiljaa saimme kahvin ja aamiaisen voimin silmät auki ja pääsimme lähtemään kohti Juvan eläinklinikkaa.

Majapaikassa olivat arvot kohdillaan.

Klinikalla oltiin jo täydessä touhussa valmistelemassa leikkaussalia ja meidänkin piti laittaa töpinäksi, sillä ensimmäiset ajat oli varattu jo puolen tunnin päähän. Ensikertalaisena minua vähän jännitti, mitä tuleman pitää, mutta kun päästiin työn touhuun, ei jännityksellekään ollut enää aikaa. Pian ensimmäiset autot jo kaartoivatkin pihaan ja kissojen paraati klinikan läpi saattoi alkaa. Ensimmäisenä pysäkkinä oli vastaanotto, joka täyttyi nopeasti kantokopista ja esitietolomakkeita täyttelevistä omistajista. Onneksi papereidenpyörittelyn lomassa ehdittiin myös vähän ihastella seudun kauniita kissoja ja jutustella mukavien ihmisten kanssa.

Jaana ja aamun ensimmäisiä tulokkaita.

Kun vastaanottomuodollisuuksista oli selvitty, kissojen oli aika siirtyä odotushuoneen puolelle. Siellä työskenteli kynä sauhuten Minna, jonka tehtävänä oli täyttää rokotuskortit ja sirupaperit. Lisätunnelmaa Minnan työpisteelle toivat asiakkaamme, joista monelle kantokoppa ja autoilu olivat ennestään tuntemattomia käsitteitä. Niinpä bokseista kuului jos jonkinlaisia äänitehosteita ja nenää hivelivät matkan aikana sattuneiden vahinkojen tuoksut. Erityisen mieleenpainuvan elämyksen tarjosi Matti-kissa, jonka uusi lempinimi Kakka-Matti jäänee huumorintajuisen omistajan ansiosta elämään.

Ranne kovalla koetuksella mutta hymy ei hyydy!

Odotushuoneesta kissat siirtyivät yksi kerrallaan valmisteluhuoneeseen, jossa työskentelevillä oli varmaankin tempauksen jännittävin pesti. Kopan ovea raottava kun ei koskaan voinut tietää, tulisiko sieltä ulos yhteistyöhaluinen kissa vai raapiva ja pureva sähikäinen. Onneksi hankalia asiakkaita ei kovin monta ollut, ja näppärien niksien ja paksujen nahkahansikkaiden avulla vältyttiin suuremmilta vammoilta. Kissa toisensa jälkeen pääsi pienille päiväunille, ja kun vielä leikkausalueelta oli ajeltu karvat pois, kollit ja mirrit olivat valmiita siirtymään leikkaussalin puolelle.

Katja, Tiiu ja jo sikeitä vetelevä potilas.

Leikkaussalissa kävikin melkoinen kuhina, kun kolleja kastroitiin ja mirrejä steriloitiin peräti kolmen eläinlääkärin voimin. Pääsin itsekin seuraamaan paria operaatiota enkä voinut kuin hämmästellä, kuinka nopeasti ja ammattitaitoisesti eläinlääkärimme toimivat. Kolmikon urakka oli huima mutta tällä rutistuksella estettäisiin monien ei-toivottujen pentueiden syntyminen ja helpotettaisiin niin kissojen kuin niiden omistajienkin elämää.

Tehotrio työn touhussa.

Näin siistiä jälkeä tuli, ja tälläkin kisulla ovat nyt hormonihyrinät historiaa.

Leikkauksen jälkeen vuorossa olivat vielä rokotus ja sirutus ennen kuin paperit saatettiin katsoa lopullisesti kuntoon ja kissat kantaa heräämön puolelle. Kantokopissa oli kierroksen loppupäässä vastaanottoon verrattuna huomattavasti rauhallisempia asiakkaita, mutta Katrilla, Puumalasta apuun värvätyllä Jennillä ja allekirjoittaneella riitti kiirettä. Kun päivän pituus lähenteli kymmentä tuntia, suunnittelemamme pizzanhakureissu jäi vain haaveeksi ja lämmintäkin riitti, sai olla tarkkana, että oikeat kissat päätyivät oikeisiin bokseihin oikeiden papereiden kera. Väsymyksen ja kropan kolotukset pyyhkivät kuitenkin pois kissojaan hakemaan tulleiden ystävälliset sanat, hymyt ja lämpimät kiitokset.

Taas on yksi kisu sirutettu.

Sirutarrojen liimailua ergonomisessa työasennossa.

Kello alkoi lähennellä jo seitsemää, kun viimeisetkin kissat oli saatu heräämön puolelle ja allekirjoittaneen, Katrin ja Minnan oli aika suunnata kotia kohti, jossa omat eläimet ja hoitolaiset jo odottelivat. Muut jäivät vielä valvomaan viimeistenkin potilaiden heräämistä, ja Katja ja Jaana palaisivat kotiin vasta seuraavana päivänä metsästettyään mukaan karvaisia tuliaisia. Touhuntäyteisen päivän ja pitkän automatkan jälkeen oli taivaallista kellahtaa omaan sänkyyn muistelemaan reissun tapahtumia. Päällimmäisenä mieleen jäivät matkalla kohdatut mukavat ihmiset ja se, miten kaikesta kuulsi läpi kuinka tervetullut tempaus alueelle oli. Päivän aikana opittiin paljon ja ainakin itse olen taas innolla mukana, kun mahdollisuus siihen tarjoutuu!

***

Tämänkin tempauksen mahdollistivat Kissakesä-keräykseen osallistuneet - lämmin kiitos teille ja kaikille mukana olleille!

Kissakesä-keräys: keräystilinumero FI09 5780 3820 0828 72, viite 5212.
(Rekku Rescue ry:lle on myönnetty keräyslupa 2020/2012/3764 ajalle 8.1.2013-31.12.2014 koko maahan Ahvenanmaata lukuunottamatta.)

Seuraava leikkauspäivä järjestetään Lopella 16.8.2014, lisätietoja täältä.







keskiviikko 23. heinäkuuta 2014

Eläinlääkärin näkemys Suomen kissatilanteesta

Helsingissä syntyneenä ja siellä suurimman osan elämästä asuneena ajatus Suomen isoksi väitetystä kissaongelmasta vaikutti aiemmin hyvin etäiseltä ja absurdilta ajatukselta. Harvemmin pääkaupunkiseudulla tai muissa isommissa Suomen kaupungeissa näkee kissoja kulkemassa vapaana. Maalla asiat ovat kuitenkin toisin ja olenkin päässyt viimeisen puolentoista vuoden aikana seuraamaan tilannetta eläinlääkärin ammatissani lähietäisyydeltä. Tilanne on niin erilainen jopa siinä määrin, että on vaikea uskoa, että liikumme saman maan alueella. Kissojen leikkauttaminen, rokottaminen, madottaminen ja siruttaminen ovat maaseudulla monelle ihmiselle vieraita käsitteitä, koska "ainahan kissoja on näin pidetty" - leikkaamattomina ja ulkona vapaasti liikkuvina ja lisääntyvinä.


Vastasyntyneitä kissanpentuja on kautta aikojen hävitetty mm.hukuttamalla tai päähän lyömällä. Jälkimmäinen vaihtoehto on lain mukaan sallittua osaavan henkilön toimesta suoritettuna alle kolmen päivän ikäisten kissanpentujen kohdalla. Keskustelin juuri erään tilallisen kanssa, joka on aina lopettanut syntyneet kissanpennut itse, eikä yhtään kissaa ole heillä koskaan leikattu. Tila on siirtymässä maidontuotannosta lihakarjanpitoon ja kun maidon saanti loppuu, niin isäntä arveli, että kuudesta kissasta neljä voisi ampua kun ei viitsi niille ruokaakaan ostaa. Hän laittaa kissan isoon ämpäriin ja ampuu sen sinne. Kunhan osuu päähän ensimmäisellä laukauksella, on se lain mukaan sallittua.

Niissä paikoissa, joissa naaraskissoja ei steriloida eikä pentujakaan hävitetä, populaatio on valmis lähtemään ihmisten käsistä. Kissapopulaatiot pääsevät yksittäisissä paikoissa, joita voi yhdessä pitäjässä olla viidestä kymmeneenkin, paisumaan jopa sadan kissan populaatioksi. Suurin osa tällaisessa populaatiossa ovat vähintäänkin puolivillejä, sisäsiittoisia ja puuttellisen terveydenhuollon ja elinympäristön takia sairaita. Kissojen "omistaja" saattaa kuitenkin ruokkia niitä juuri sen verran, että kissat hyvinä lisääntyjinä tuottavat populaatioon lisää mahdollisesti sairaita yksilöitä. Kun asiaan yritetään puuttua, on asianomaisen vastaus usein, ettei se kuinka monta kissaa hänellä on, kuulu kellekään muulle. Mikään laki tai suositus ei määrittele sitä kuinka monta kissaa yhdellä henkilöllä saa olla. Kun perustarpeita kuten vettä ja ruokaa on tarjolla, on asioihin vaikea puuttua, mikäli kissojen kunto ei ole niin huono että ainoa vaihtoehto on lopetus vedoten eläimen kärsimyksen välttämiseen.


Tällaiset kissapopulaatiot ja niiden kitkeminen vievät tuhottomasti aikaa ja resursseja. Puolivillien ja sairaiden kissojen kiinni saaminen loukuttamallakin on haasteellista ja ennen kaikkea aikaa vievää. Kulut kissojen lopetuksista useimmiten kaatuvat kunnan ja valtion harteille, koska kissojen "omistajat" ovat usein varattomia. Elinympäristöstä riippuen myös petoeläimet, kuten ilvekset ja ketut, toki pienentävät populaatiota jonkun verran, mutta näiden aukkojen paikalle syntyy taas uusia yksilöitä kun ruokaa on taas hieman enemmän. Tarttuvista sairauksista kissarutto muistuttaa myös olemassaolostaan Suomessa aika ajoin. Kissarutto on erittäin herkästi tarttuva virussairaus, joka useimmiten vie rokottamattoman kissan hengen kivuliaasti.

Usein näihin suuriin kissapopulaatioihin liittyvät ihmisten taloudelliset ongelmat ja eristäytyminen yhteiskunnasta. Kun ihmisellä ei ole enää elämänhallinta omissa käsissä, niin harvempi jaksaa siinä tilanteessa miettiä kissapopulaation ongelmiin puuttumista. Suomalaiset ovat ihmistyyppinä usein itsepäisiä, eikä apua haluta pyytää saati ottaa vastaan. On järkyttävää millaisissa olosuhteissa Suomessa ihmiset saattavat kissojensa kanssa asua. Ammoniakin haju tulee seinänä ovella vastaan ja sisällä saa väistellä lattialla olevia eritteitä. Asunnoissa voi olla hankala liikkua rojun ja tavaran paljouden takia ja kissoja vilistelee siellä täällä. Ihmisten asuinolosuhteet saattavat muistuttaa enemminkin kaatopaikkaa kuin kotia. Voitte kuvitella kuinka vaikeaa puolivillien kissojen kiinni saaminen tällaisista paikoista voi olla, kun piilopaikkoja ja koloja on joka paikka täysi. Yritin joku aika sitten pyydystää kolmea kissanpentua vanhasta leikkimökistä, joka nyttemmin toimii talon romuvarastona. Mökki oli sullottu täyteen erinäisiä tavaroita ja kissanpennut näkyivät makaavan mökin toisessa päässä olevaa ikkunaa vasten. Tilanne oli näille kissanpennuille 1-0, mutta metsästys jatkuu kunnes pennut saadaan vaikka loukulla kiinni.


Toinen ongelma pienillä paikkakunnilla on paikallisten eläinsuojeluyhdistysten puuttuminen ja löytöeläinten talteenottopaikkojen olosuhteet. Kaikissa kunnissa tai kaupungeissa ei ole hienoja ja uusia kissataloja ja hyvin toimivia nettisivuja. Löytöeläimet toimitetaan paikalliselle löytöeläinhoitajalle, jossa eläin saa vettä ja ruokaa ja hiekka-astia puhdistetaan ehkä silloin tällöin. Ei tarkisteta mahdollisen sirun olemassaoloa, madoteta tai rokoteta tai juuri lääkitä muutenkaan. Eläimistä ei ilmoitella missään ja jos omistaja ei kissaansa kysele 15 päivän sisällä löytymisestä, saattaa se päätyä hyvinkin äkkiä mullan alle. Kuulin juuri eräästä löytöeläinhoitajasta, joka oli kertonyt ettei ole koskaan jo yli vuosikymmenen jatkuneen uransa aikana tarvinnut kertaakaan eläinlääkärin palveluita. Harvinaisen terveitä löytöeläimiä ilmeisesti sattunut hänen kohdalleen... Jos eläimelle sattuukin löytymään uusi ottaja, luovutetaan kissat useimmissa paikoissa koteihin ilmaiseksi ja leikkaamattomina, mahdollisesti "seuraavalle kierrokselleen". 15 päivän kulut maksaa kuitenkin kunta ruoan ja muun välttämättömän ylläpidon osalta.

Kissojen leikkaaminen on loputtoman kissaongelman ratkaisu. Näin ei pääse syntymään ei-toivottuja kissanpentuja, joita taas jaellaan pitkin kyliä ilmaiseksi tai lopetetaan jos ei kellekään kelpaa. Useimmiten nämä pennut eivät ole luovutusikäisiä eli 12-viikkoisia, eikä niitä ole madotettu tai rokotettu. Rahaa niistä ei pyydetä, koska niistä halutaan vain eroon. Niin kauan kuin kissoja jaetaan ilmaiseksi joka maatilan nurkalta kelle tahansa halukkaalle, ei kissojen arvostus lemmikkieläimenä tule nousemaan.


Rekku Rescue on näyttänyt esimerkillistä toimintaa ottamalla harteilleen muiden hylkäämiä kissoja hoitamalla ne terveiksi ja etsimällä niille uudet ja vastuuntuntoiset kodit. Odotamme rekkujen kanssa järjestetyn leikkauskampanjan auttavan askel askeleelta alueemme kissaongelmassa ja ehkä jonain päivänä asiat ovat niin hyvin, että kissoista alkaa olla jopa pulaa. Sitä päivää odotellessa.


***
Blogikirjoituksen on tehnyt Rekku Rescuen yhteistyöeläinlääkäri.

lauantai 19. heinäkuuta 2014

Kirppistelyä




Rekku Rescuella on ollut jo
useamman vuoden ajan kirpputori.
Tänä kesänä se on ollut Helsingin
Itäkeskuksessa Citymarketin
parkkipaikalla. Kirppari on auki
aina sunnuntaisin klo 9-14.










Minusta sunnuntaiaamut ovat nukkumista varten. Kokeneet kirpparikonkarit ovat kuitenkin kertoneet, että parhaat kaupat tehdään heti aamusta. Ei kun kello soimaan ja onnistunkin saapumaan paikalle varttia yli yhdeksän. Ilmeisesti asiakkaat ja myyjät eivät ole yhtään aamu-unisia. Parkkipaikalla on täysi vilske ja vilinä.



Rekku Rescuen lippis erottuu hyvin väkijoukon keskeltä ja siellähän Anneli onkin pöydän takana myyntihommissa. Anneli on ollut Rekkujen kirppistouhussa mukana alusta lähtien. Olen ehtinyt olla paikalla vain hetken, mutta tässä ajassa jo monta "kantista" on käynyt moikkaamassa Annelia ja kertomassa kuulumisia. Sekä tietenkin katsastamassa, mitä uutta kirpparilla on tänään tarjolla.



Kaikki Rekkujen myynnissä olevat tavarat on saatu lahjoituksina.Valikoima on erittäin laaja ja vaihtelee astioista olympialaisten maskotteihin. Tarjolla on myös kirjoja, CD-levyjä, astioita, leluja, koiratarvikkeita ja vaikkapa Pentikin varhaistuotantoa oleva kynttilänjalka. Anneli kertoo, että mieleenpainuvin kirppariesine vuosien varrelta on ollut pitkulainen teline, josta kukaan ei oikein tiennyt mikä se oli. Teline myytiin eteenpäin patongin pidikkeenä.


Jos shoppailun lomassa tulee nälkä, kirpparilla on kahvila. Mainitsemisen arvoisia ovat kahvilan tuoreet munkit. Ovat hyviä! (Annelin ja minun puolueeton kommentti)











Rekkujen kirpparin tuotto menee Rekku Rescuen toiminnan tukemiseen. Sekä lahjoitukset että kirpparilla tehdyt ostokset tukevat eläinsuojelutyötä. Tervetuloa moikkaamaan rekkulaisia kirpparille taas ensi sunnuntaina klo 9-14 (säävaraus).



torstai 17. heinäkuuta 2014

Kotihoitaja kertoo Bobby-koirasta

Olen aiemmin toiminut kissojen kotihoitajana mutta hoitolaistauon aikana päätin ilmoittautua myös koirien kotihoitajaksi. Ensimmäinen hoitolainen olikin kohta jo matkalla, pieni chihumix Bobby. Bobby tuli minulle kotihoitoon huhtikuussa, seitsemän kuukauden ikäisenä, jäätyään kodittomaksi.



Ensimmäiset päivät menivät ihan tutustuessa, ja pian sainkin hyvän kuvan Bobbyn luonteesta. Bobby on erittäin seurallinen sylivauva, pentumaista tarmoakin löytyy leikkien yhteydessä, mutta suurin osa päivästä menee hoitotädin sylissä tai jaloissa löhöillessä. Aloitin koulutuksen Bobbyn kanssa ihan alusta alkaen, koska tullessaan minulle Bobby ei ollut vielä sisäsiisti, ja kuuroudesta johtuen en tiennyt, oliko sille opetettu mitään. Kävimme toisen kuuron koiran ja sen omistajan kanssa lenkillä ja sainkin hyviä vinkkejä Bobbyn koulutukseen.

Koulutus alkoi tuottaa nopeasti tuloksia, koska Bobby on erittäin perso herkuille. Nyt Bobby onkin sisäsiisti, osaa tulla luokse, istua ja olla paikallaan, tietenkin käsimerkein. Ruokailukin sujuu rauhallisesti ja kaikki mahdolliset hoitotyöt, esim. kynsienleikkuu ja harjaus, sujuvat ongelmitta. Ulkona lenkkeilessä Bobby kulkee suurimman osan ajasta jalkojen takana, mutta innostuessaan se alkaa näykkiä jalkoja, mistä emme ole vielä päässeet eroon, mutta se on työn alla. Joskus Bobby myös lähtee sinkoilemaan laidasta toiseen, mutta sen saa loppumaan pitämällä hihnaa lyhyemmällä. Mikään hihnaräyhääjä Bobby ei ole, katselee vaan kun toiset koirat menevät sen ohi ja jatkaa matkaansa.


Bobby pitää kaikista ihmisistä, myös lapsista. Se on myös ystävystynyt vanhempieni luona asuvan Sanni-koiran kanssa ja ruokailutkin samaan aikaan ovat sujuneet moitteetta. Kävimme myös ystäväni luona, jossa asustaa kaksi kissaa ja pieni chihuahua. Bobbyä eivät kissat eikä edes toinen koira kiinnostaneet, vaan se alkoi leikkiä löytämällään pallolla ja seuraili meidän ihmisten touhuja.


Olemme kulkeneet paljon autolla, bussilla ja muilla yleisillä kulkuneuvoilla, ja Bobby istuu nätisti joko lattialla tai sitten sylissä. Vielä ei ole eteen tullut asiaa, joka Bobbyä pelottaisi, se on pieni rohkea poika. Bobby pääsi kokeilemaan uimistakin. Ensin ihmeteltiin, että tonnekko pitäis mennä, mutta pian Bobby uikin jo oikein hyvin koiraa.


Rekku Rescuen järjestämissä Hämeenlinnan mätsäreissäkin käytiin esittäytymässä, näyttämässä temppuja ja saamassa rapsutuksia.


Jonkun verran kyselyitä pojasta on tullut, mutta sitä omaa kotia ei vielä ole löytynyt.




tiistai 15. heinäkuuta 2014

Kille Kiljukaula, pieni calicikissa

Maaaaaauuuu! Minä olen pieni kissanpoika Kille, Kiljukaulaksi nimittävät. Huudan koska on ikävä olla, kaipaan seuraa ja kipeäkin olen. Maaaaau.


Pieni Kiljukaula, Kille, Kilju-Kalle (rakkaalla lapsella on monta nimeä) oli asustellut elämänsä alun ulkosalla. Vanhasta maatalosta oli lopetettu lypsykarjan pito ja lakattu ruokkimasta kissoja. Kissat olivat vaellelleet läheisille kesämökeille ja lisääntyneet vapaasti keskenään, vaikka maatalon isäntä oli vastasyntyneitä pentuja löytäessään ne lopettanutkin. Kiljukaulan emo oli jemmannut pentunsa niin hyvin, että niiden ilmaantuessa näkösälle ne olivat jo niin isoja, ettei niitä lain mukaan saa enää itse lopettaa. Kissapopulaatiota on loukuttamalla yritetty saada vähennettyä, mutta jokunen leikkaamaton naaras on kuitenkin jäänyt jäljelle ja sehän tietää ajan mittaan tietenkin kissanpentuja... Kiljukaula oli hoitoon tullessaan tulta ja tappuraa koko painonsa edestä, se kun ei ollut saanut olla ihmisen kanssa kovin läheisissä tekemisissä.


Kiljukaula pääsi Juvalla ensin yhteistyöeläinlääkärimme huomaan, jossa se huuuuusi häkissään yksin ja hämillään. Kuitenkin jo muutamassa päivässä pikkukissan tulinen luonne alkoi hellittää ja Kille alkoi oppia nauttimaan sylissä köllöttelystä ja rapsutuksista. Ruokakin maistui mutta huuto jatkui. Pienen kissan ei ole hyvä olla yksin vaan parasta olisi sosiaalistua kissaseurassa, joten tuumasimme josko siirtäisimme Kiljukaulan hoitopaikkaan, jossa oli jo toisesta paikasta Juvalta tulleita pentuja. Kyyti järjestyi ja Kille saapui ensin viikonlopuksi kissavastaavamme luokse, jossa se sai tarvittavat matokuurit loppuun ennen kuin se voisi siirtyä muiden pentujen joukkoon. Ruoka ei meinannut Killelle maistua, mutta ajattelimme sen johtuvan seuranpuutteesta ja loishäädöstä, se kun voi usein aiheuttaa matoiselle kissalle huonovointisuutta ja ruokahaluttomuutta.


Niinpä sitten koitti tiistai ja Killen kuurit olivat ohitse ja se muutti hoitohuoneeseeni, aluksi omaan häkkiin muiden nähtäväksi. Ensimmäisen yön huoneesta kuului Kiljukaulan huuto: mauuuu, mauuuuu!  Seuraavana päivänä ehdin ottaa Killen kunnolla tutkittavaksi. Olin jo seuraillut sitä sen verran, että tuntui ettei sillä ole kaikki ihan kunnossa, ruokaakaan se ei meinannut haluta niellä ollenkaan. Leuka tuntui normaalilta eikä Kille aristellut kopelointia ollenkaan ja seuraavaksi kurkkasin suuhun. Herranjumala ja kauhistus sentään! Kieli näytti siltä kuin se olisi juustohöylällä kuorittu! Ei ihme ettei ruoka maistunut...


En ollut koskaan nähnyt vastaavaa ja mietin voiko tällainen johtua jostain traumasta. Suu oli muutoin siisti, ikenissä ei punotusta eikä limakalvoilla rakkuloita tai pennulla mitään flunssaoireita, joten en suoraan osannut epäillä mitään virustakaan. Laitoin kuvan heti arvioitavaksi kahdelle eläinlääkärille ja sain pian vastauksen kissoihin erikoistuneelta lääkäriltä: "Tämä on calici, eristä heti kaikista muista".

Calici aiheuttaa kissoille ylempien hengitysteiden infektioita. On arvioitu että suurin osa kissoista kantaa yleisimpiä kissaflunssia, calici- tai herpesvirusta, useimmiten omistajan tietämättä. Ne tarttuvat helposti ja niiden esiintyvyys kissoilla on hyvin yleinen. Kissaflunssat kuuluvat normaaliin rokotusohjelmaan, mutta rokotuskaan ei anna niille täydellistä suojaa sillä viruskantoja etenkin calicissa on useita. Hoitopaikoissamme pidetään yllä asianmukaista karanteenia ja pyritään ottamaan tautiriskit mahdollisimman hyvin huomioon, mutta toisinaan kompromisseja joutuu kuitenkin tekemään, kun hoitoon tulee vaikkapa yksinäinen pieni kissanpentu, jolle seura tekisi hyvää. Sen riskin olimme ottaneet nytkin Kiljukaulan tapauksessa.


Diagnoosiarvion saatuani pistin siis töpinäksi ja siirsin Kiljukaulan häkkeineen ikkunalliseen kylpyhuoneeseeni, laitoin hoitohuoneesta kaikki tekstiilit pesuun ja desinfioin pinnat. Jospa viheliäinen virus ei olisi vielä ehtinyt tartuttaa viittä muuta hoidossani olevaa pentua... Kiljukaula parka, suu vaikutti niin kipeältä ja näytti niin pahalta, että tuhersin sen kanssa jo itkuakin ja pelkäsin tuleeko se seuraavalle päivälle sovitulta eläinlääkärireissulta enää takaisin. Illan viimeisen ruiskuruokinnan jälkeen pieni kissa käpertyi nukkumaan häkkiinsä.

Kille sai aamulla kyydin eläinlääkäriasemalle, jossa sitä katsottaisiin kun lääkärin aikataulut antavat myöten. Eikä arvio tilanteesta ollutkaan niin musertava - muutama samanlainen tapaus on kuulemma hoidettu aikaisemminkin kuntoon. Kille sai antibiootin ja nesteytystä ja paljon toivoa, että kyllä se siitä vielä tokenee! Ruoka piti antaa ruiskulla, koska se ei muuten maistunut, ja koska kipeä kieli sai Kiljukaulan kuolaamaan jo muutenkin, ruokailuhetket olivat melkoista sottapyttyjen puuhaa. Mutta hyvällä tukihoidolla mentiin ja ihan muutaman päivän sisällä antibiootin vaikutuksen alkoi huomata: kuolaaminen väheni koko ajan ja ruokakin alkoi taas maistua ihan oma-aloitteisesti. Jee!


Onneksi yksi toipilas alkoi voida jo paremmin, sillä viikonlopun aikaan alkoivatkin sitten oireilla toiset viisi pikkukissaa, joiden seurassa Kiljukaula oli siis ehtinyt olla noin vuorokauden verran ja vielä lähinnä omassa häkissään. Pennut olivat saaneet vasta ensimmäisen rokotuksensa eli niillä ei ollut vielä suojaa tauteja vastaan, flunssarokotus vaatii vielä tehosteen 3-4 viikon kuluttua. Vaikka kontakti oli ollut hyvin lyhyt ja vähäinen, silti tartunta oli tapahtunut. Lähestulkoon kaikille nousi kova kuume ja ruokahalu katosi osalta kokonaan. On surkeaa katsella miten ennen energiaa täynnä oleva, ovelle vastaan juossut ja olkapäälle kivunnut pentu jaksaa hädin tuskin nostaa päätään, kun huomaa minun tulevan huoneeseen. Nyt on hoitohuoneessa siis sairastupa ja kaikille aloitettiin heti oireiden mukainen lääkitys: antibiootti, kipulääke, silmätipat sekä tukihoitona ruiskuruokinta sekä ihonalainen nesteytys. Onneksi hoito saatiin aloitettua hetimiten, jotta saadaan paraneminen pian käyntiin. Sitä odotellessa hoitopaikassa kuluu lääkkeitä, ruiskuja, neuloja, toipilasruokaa ja paljon aikaa pienen sairastuvan hoitamiseen.

Näin tarttuvia ovat taudit ja sen takia rokotukset on aivan ehdottomasti kissoilla oltava kunnossa - pahimmassa tapauksessa taudinaiheuttajat tulevat ulkoa kengänpohjissa kotiin. Etenkin pienelle pennulle saattaa kovin tavanomainen flunssaviruskin olla isomman sairastelun paikka. Tämän takia myös hoitopaikoissamme noudatetaan periaatetta eristämisestä ja painotamme sitä myös aina kotiin lähteville kissoille sopeutumisajaksi. Toisinaan piilevät sairaudet saattavat nimittäin puhjeta esimerkiksi vasta kodinvaihtostressin yhteydessä eikä tarpeettomia riskejä kannata koskaan ottaa. Yhdistyksemme kissavastaavatkin saivat tästä taas yhden varoittavan esimerkin siitä, kun asiat eivät mene suunnitelmien mukaan, ja jatkossa tulemme varmasti taas entistä tarkemmin pohtimaan sitä, missä tilanteissa toteutamme eri paikoista lähtöisin olevien hoitolaisten yhdistämistä - tapauskohtaisesti kuitenkin aina kissojen parasta ajatellen. Toivon mukaan niin Kiljukaula kuin pienemmät hoitolaisetkin ovat pian taas oireettomia ja huolettomia kissanpentuja.

***

Voit auttaa meitä pitämään huolta näistäkin pennuista osallistumassa Kissakesä-keräykseen, keräystilinumero FI09 5780 3820 0828 72, viite 5212.
(Rekku Rescue ry:lle on myönnetty keräyslupa 2020/2012/3764 ajalle 8.1.2013-31.12.2014 koko maahan Ahvenanmaata lukuunottamatta.)


Kissojen sairauksista voit lukea lisää täältä.



perjantai 11. heinäkuuta 2014

Rekku Rescuen huutis Facebookissa

Facebookissa käytiin kesäkuun alussa kesähuutis Rekku Rescuen hyväksi ja suunnittelemme seuraavaksi Elohuutista. Huutokauppa perustettiin ajatuksella "pienistä puroista syntyy valtava meri", eli pienikin apu on iso apu ja tälläkin tavalla saamme kerättyä rahaa eläinten hyväksi. Tuotto huutokaupasta menee kokonaisuudessaan tähän tärkeään eläinsuojelutyöhön. Huutokaupasta vastasi allekirjoittanut, eli Miracle. Huutokaupattavat tuotteet olivat kaikki yhdistyksellemme lahjoituksena saatuja, joten kuluja tästä ei tullut ja huutokaupattavan tuotteen postikulut tuli ostajalle.



Huutokauppa oli Rekuille ihan uusi juttu, toimintaa hiottiin ja päädyttiin tähän malliin. Huutokauppa kestää viikon ja kokoamme teemahuutokauppoja eri vuodenaikoihin sopien. Kesähuutis oli ensimmäinen ja varsin mallikkaasti sujunut. Seuraavaksi suunnitteilla on Elohuutis, arvatenkin toteutettavissa elokuussa. Ensimmäinen huutis keräsi rahan lisäksi uusia innokkaita lahjoittajia, joten seuraavaa huutokauppaa voidaankin nyt järjestellä kun tavaraakin on sinne jo saapunut. Eli iloisin mielin toteuttamaan ja kokoamaan uutta huutokauppaa!

Kesähuutiksen tuotto oli 271 €, 
mahtavaa, ja kiitos kaikille auttaneille!

Miten voin auttaa?

Huutokauppaan voit lahjoittaa erilaisia tavaroita, mieluiten uusia ja käyttämättömiä, mutta huutokaupan luonteen vuoksi toiset voivat olla myös käytettyjä. Koska lahjoitustavarasta ei aina tiedä onko se uusi vai käytetty, mainitaan esimerkiksi huutokohteissa sana uusi, jos se varmuudella on käyttämätön. Muutoin maininta jää kaiken varalta pois. Huutokohteissa mainitaan kaikki saatavilla olevat tiedot, joten myös lahjoittaessa on hyvä huomioida tämä seikka ja kertoa tuotteesta, jos siitä on kerrottavaa.

Ota yhteyttä
rekkuhuutis@rekkurescue.com 
sopiaksesi lahjoituksesta ja sen toimittamisesta. Emme valitettavasti pysty tavaroita ympäriinsä noutamaan, koska se kaikki vie sitä rahaa ja aikaa, siksi toivomme tuotteiden toimittamista meille ennalta sovitusti.

Kiitos avustasi, ja huudellaan elokuussa!


torstai 3. heinäkuuta 2014

Matkailua Virossa 25.-26.6.2014

Viron matka alkoi tällä kertaa hieman inhimillisempään aikaan, sillä päätimme lähteä vasta 10.30 laivalla kohti Tallinnaa. Hyppäsin siis 7.49 junaan Hämeenlinnassa ja treffasin matkakaverini, Katjan, Pasilassa. Katja toimii Rekku Rescuen puheenjohtajana ja mm. kotihoitajana. Änkesimme vielä mukanani tuomat lahjoitustavarat täysinäiseen autoon ja suuntasimme kohti satamaa. Ensimmäisenä vuorossa olisi vierailu Tallinnassa kotihoitajana toimivan Irinan luona. Olemme hänen kanssaan tehneet yhteistyötä etsimällä koteja kissoille sekä viemällä lahjoituksia eläimille.

Auto pakattuna.
Matka Viroon kului normaaliin, totuttuun tapaan, vaikkakin jouduimme melko pitkään odottamaan ulospääsyä laivasta. Nakkasimme navigaattoriin Irinan osoitteen ja ajelimme hieman Tallinnan keskustan ulkopuolelle hänen luokseen. Ovella oli ensimmäisenä vastassa iloinen pikkukoira sekä Irinan vanha kollikissa. Irinan luona asuu kissoja, jotka etsivät Virosta koteja ja joitakin otamme myös Rekkujen sivuille. Tällä hetkellä sivuilla ovat Sonja ja Petra sekä sivuille pääsisi vielä Printsessa-kissa. Tutustuimme hoitokissoihin ja toimme Irinalle ison kasan lahjoituksia. Etenkin laadukkaalle pentujen märkäruualle on paljon tarvetta jokaisessa hoitopaikassa. Vajaan parin tunnin vierailun jälkeen oli aika jatkaa matkaa, jotta pysyisimme aikataulussa.

Petra-kissa Tallinnassa.
Seuraavaksi oli edessä ajo Viron eteläosaan, ihan Latvian rajalle asti. Ajelimmekin suoraan Valgaan ja päätimme käydä syömässä ennen tarhalle menoa. Valitsimme Conspirator Baar-ravintolan, jossa en ollut aiemmin poikennut syömässä, mutta muut olivat sitä kehuneet. Eikä suotta, ruoka oli todella hyvää ja edullista. Ja kyllä se maittoikin pitkän ajomatkan jälkeen!

Herkullinen juustolautanen alkupalana.

Olimme sopineet tarhalle treffit klo 19.30 ja ajelimme sinne syömisen päätteeksi. Tyhjensimme lahjoitukset autosta, kävimme moikkaamassa tarhan koirat ja sitten aloimmekin kiertää kissahuoneita. Ensimmäisenä poikkesimme pentuhuoneessa. Pennut saivat tuliaisiksi märkäruokia ja kyllä ne maistuivatkin! Koko joukkio emoineen ahmivat märkäruokaa onnessaan.

Kiitos tuliaisista, nam!
Seuraavaksi tutustuimme toimistossa asuvaan kollikaksikkoon. Tiiger kiusasi muita kissoja, joten se joutui pois kissahuoneesta ja Jinx oli taas joutunut muiden silmätikuksi. Jostain syystä näillä kolleilla klikkasi ja ne tykkäsivät toisistaan.

Tiiger on komea näky, se on noin 6-kiloinen puolipitkäkarvainen kissa. Se rakasti huomiota yli kaiken eikä vierastanut lainkaan. Jinx taas oli enemmän kiinnostunut tuomisistamme, kuin meistä. Se kiipeili ruokapussien päällä ja tutki pussukoiden sisältöjä. Pojat saivat myös purkillisen märkäruokaa ja maiskuttivat sen kitusiinsa tyytyväisinä. Tarhalla on vielä kaksi muuta kissahuonetta, joissa asuu aikuisia kissoja. Ensimmäisestä huoneesta päätin lisätä Träpsu-neidin sivuille. Se tykkäsi kovasti saamastaan huomiosta, mutta sähisi ja murisi muille kissoille. Träpsun olisi hyvä päästä pois tarhalta oman kodin kuningattareksi. Viimeisen tilan kissat olivat sosiaalisia ja mukavia, joten ne varmasti löytävät kodit Virosta ja pärjäävät tarhalla sen aikaa, että kodit löytyvät.

Tiiger ja Jinx.

Klo 21 jälkeen olikin aika taas hypätä auton kyytiin ja laittaa nokka kohti Pärnua. Olimme päättäneet ajaa sinne vielä illan aikana, jotta meillä olisi sopivasti aikaa seuraavan päivän suunnitelmille. Noin 23.30 saavuimme majatalolle ja etsiskelimme henkilökuntaa. Lopulta löysimmekin heidät ja pääsimme huoneeseemme. Uni ei tietenkään tullut heti, vaan kukuimme Katjan kanssa vielä tunnin-pari ja siinä sivussa päivittelimme matkakuulumisia muille.
Matkalla Pärnuun.
Aamulla herätyskello soi 8.00 ja lähdimme kauppaan hakemaan aamiaista, jonka söimme kaupan parkkipaikalla. Sitten ajoimmekin parin kilometrin päässä sijaitsevalle tarhalle. Samaan aikaan pihaan kurvasi auto Suomen rekistereissä, kun eräät lomailijat olivat päättäneet poiketa katsomaan tarhan eläimiä. Selvisikin, että toinen heistä on toiminut Venäjällä koiria auttavassa yhdistyksessä ja rescue-hommat olivat hänelle entuudestaan tuttuja. Oli mukava vaihtaa muutama sana samanlaista vapaaehtoistyötä tehneen ihmisen kanssa! Kiersimme heidän kanssaan tarhan koirien luona ja jakelimme niille tuliaisherkkuja. Seuraavaksi siirryimmekin ensimmäiseen kissojen ulkotarhaan moikkaamaan mirrejä.

Ensimmäisenä vastaan tuli Neemo upea pitkä puuhkahäntä pystyssä. Nappasin Neemon syliini ja otimme siitä uusia kuvia sivuille laitettavaksi. Tutustuimme myös muihin kissahuoneen kavereihin ja sivuille näistä tulisi päätymään Siise-neiti. Se oli alkuun todella aran oloinen, mutta hetken tuumailujen jälkeen olikin todella sosiaalinen ja ihmisrakas neito! Tarha ei ole sen kaltaiselle kissalle sopiva paikka, joten toivottavasti Siise pääsee pian omaan kotiin.

Siise syliteltävänä.
Pienessä nuorten kissojen huoneessa asuva Lenna-kissa pääsisi myös sivuille. Se rakasti ihmisten huomiota niin paljon, että komensi kaikki muut kissat pois meidän lähettyviltä. Nappasinkin Lennan syliini, jotta Katja pääsi rapsuttelemaan muita huoneen kissoja. Viimeisen kissatilan kissat olivat kaikki sosiaalisia ja ystävällisiä, joten ne saisivat etsiä koteja Viron puolelta.

Viimeisen kissatilan asukkeja.
Kävin vielä napsimassa kuvia Mäx-koirasta, jota tarhan vapaaehtoinen koulutti juoksutusalueella. Mäx osaa mm. istua, odottaa, juosta agility-esteen yli ja varmasti monia muitakin temppuja. Sen jälkeen olikin aika taas jatkaa matkaa, jotta ehtisimme laivaan ajoissa.

Mäx treenailemassa.
Viimeisenä matkakohteenamme oli Tallinnan tarha. Poikkesimme Järve Keskuksessa syömässä ja ajoimme tarhalle. Jäin autoon laittamaan navigaattoriin seuraavaa osoitetta samalla, kun Katja lähti hakemaan Suomeen kotihoitoon muuttavaa Paveli-koiraa tarhalta. Ajatuksissaan Katja oli laittanut auton ovet lukkoon. Siinä sitten yritin löytää avausnappulaa auton sisältä huonolla menestyksellä. Hetken ihmeteltyäni yritin avata lukitusta ovessa olevasta nippulasta, mutta eikös siitä lähteneet auton hälyttimet soimaan! Siinä sitten istuin autossa, hälyttimet päällä ja tarhan ovella olevat ihmiset katselivat ihmeissään. Onneksi Katja tuli melko pian ulos ja sai hälyttimet pois päältä. Katja totesikin, että hänen on pitänyt testata, toimivatko auton hälyttimet. No, toimivathan ne, hyvä homma!

Lähdin pienelle pissalenkille Pavelin kanssa ja nappasin siitä pari kuvaa. Paveli hyppäsi reippaasti autoon perässäni ja vaikka sitä vähän jännittikin, matkusti se oikein nätisti. Laivalla veimme Pavelin kennel-tilaan ja kävimme nopeasti kaupassa ostoksilla. Loppumatkan vietimmekin Pavelin seurana ja se kerjäsi meiltä herkkuja ja makoili meidän välissämme rapsutuksista nauttien. Laivasta päästyämme kävimme luovuttamassa Pavelin kotihoitajalle. Paveli on ihanan reipas koira ja lähti mielellään ihan vieraan ihmisen matkaan. Paveli oli asettunut hoitokotiinsa nopeasti, vaikkakin oli kovin väsynyt jännittävän matkan jälkeen. Matkan päätteeksi Katja heitti minut vielä rautatieasemalle ja kotiin pääsin klo 21 jälkeen. Onneksi seuraava päivä oli vielä lomapäivä.

Pavel lenkillä ennen autoon hyppäämistä.
Pavel kotimatkalla laivalla.