Äkäpusseja kesyttelemässä: Lampolan tytöt

Blogissamme on aiemminkin kirjoitettu juvalaisesta Super-pentukatraasta, jonka vaiheissa olen saanut olla tiiviisti mukana alusta asti. Ensimmäiset yksitoista pentua ovat kaikki jo uusissa kodeissaan, mutta myöhemmin kesällä mummon pihalta saatiin kiinni vielä muutama pentu: Untamo, Ukko, Tapio - ja lampolasta siskokset Kyllikki ja Louhi. Mitä vanhemmaksi kissanpentu elää ilman ihmiskontaktia, sitä vaikeampaa sen kesyttäminen on, joten vasta noin kolmen kuukauden ikäisenä hoitopaikkoihin päätyneen viisikon kohdalla tiedossa oli erittäin haastava projekti, jonka onnistumisesta ei ollut takeita.

Arkalaisten kesyttäminen on lähellä sydäntäni ja kun kotinikin tarjoaa siihen juuri sopivat puitteet, pyrimme yleensä sellaisia hoitolaisia minulle järjestämään. Super-kesytysprojektin aloitin kevyellä alkulämmittelyllä, kun jo ensitapaamisella hurjana sähissyt ja nahkahansikkaan kimppuun käynyt Kyllikki kolahti jostain syystä sydänjuuriini asti. Aika perheenlisäykseen oli juuri oikea ja niinpä pyysinkin saada pienen villipedon itselleni kotihoitoon. Kyllikin, tuttavallisemmin Kyllin, kanssa yhteisymmärrykseen pääsemiseen meni vain kolmisen päivää ja luovutussopimukset allekirjoitettiin pian sen jälkeen. Niinpä minulla olikin nyt kaksi reipasta kilttiä tyttöä, Kylli ja kolmevuotias Alli, näyttämässä mallia seuraavalle villikolle.

Kylli ennen...

...ja jälkeen.

Kyllin sisko Louhi oli ollut jo muutaman viikon kotihoidossa toisaalla ja viihtynyt siellä kissakavereiden kanssa hyvin. Ihminen oli sille kuitenkin edelleen kauhistus, jota piti pötkiä pakoon. Niinpä päätimme, että sen oli aika päästä tehokesytykseen. Louhi, kuten kaikki muutkin hoidokit, aloittaisi vierailunsa luonani eristyksessä kylpyhuoneessa ja eteisessä, jonka ovessa olevasta ikkunasta se saisi tarkkailla elämänmenoa muualla asunnossa. Eristyksen tarkoituksena on ehkäistä tartuntoja ja antaa omien kissojen ja hoidokkien tutustua toisiinsa alkuun turvallisesti hajujen ja äänien kautta. Arkalaisten kanssa kontaktin luominen ihmiseen on myös helpompaa pienemmässä tilassa, jossa pakoteitä ei ole eikä näin ollen jouduta pelottavaan jahtaamiseen kissan kiinni saamiseksi. Vanha konkari Alli katseli tietävän näköisenä, kun laitoin eristystilaa valmiiksi uutta tulokasta varten: siivosin, desinfioin ja laitoin hiekkalaatikon, ruokakupit, lelut ja muut tarvikkeet paikoilleen.

Taloon tuli Grumpy Cat potenssiin kymmenen.

Kun kaikki oli valmista, Louhi saapui taloon ja jo alkumetreillä ymmärsin, että sen kanssa en pääsisi yhtä helpolla kuin Kyllin kanssa. Ihmisaralla pikkukissalla oli kaiken kukkuraksi silmätulehdus, joten haaveet rauhallisesta tutustumisesta sai heittää romukoppaan, kun silmävoidetta piti laittaa kaksi kertaa päivässä. Ei siis auttanut kuin vetää paksut nahkahansikkaat käteen ja pyydystää hurjana muriseva ja sähisevä, ensimmäisillä kerroilla pitkin seiniä paniikissa sinkoileva kissa pyyhkeenmutkaan burritoksi, lääkitä ja samalla aloittaa totuttaminen ihmisen läheisyyteen. Vaikka tilanne oli pienelle kissalle todella pelottava, se ei onneksi kertaakaan yrittänyt välttää kiinnijäämistä puremalla tai raapimalla. Toivoa antoi myös se, että turvallisen välimatkan päästä Louhi kertoi ahkerasti silmiään siristelemällä, ettei sillä ollut pahoja aikeita pelostaan huolimatta. Minun tehtäväkseni jäi siis pysytellä rauhallisena tilanteessa kuin tilanteessa ja huolehtia siitä, että jokainen kontakti Louheen tietäisi sille jotain positiivista: ruokaa, herkkuja, mielenkiintoisia leikkihetkiä tai hyvältä tuntuvaa silittelyä.

Malliesimerkki silmien siristelystä.

Seuraavat kymmenen päivää menivät melkoisessa tunteiden vuoristoradassa. Välillä iski epätoivo, kun mitä tahansa teinkään, vastassa oli vain epäluuloista murinaa, sähinää ja kyyristelyä. Paineet tuntuivat kovilta, kun surullinen tosiasia oli se, että uuteen kotiin ei voitaisi sijoittaa kissaa, jota ei pystyttäisi millään tavalla käsittelemään. Siinä tapauksessa Louhelle itselleenkin olisi parempi päästä nukkumaan kuin elää loppuelämänsä ihmistä stressaten ja peläten. Toisaalta pienetkin edistysaskeleet - rentoutuminen silitettäessä, huiskalelun huitaisu käpälällä, syöminen lähelläni - valoivat taas vähän lisää uskoa Louhen tulevaisuuteen. Suurena apuna toimivat omat kissakuiskaajakissani, joiden luottavaista suhtautumista minuun Louhi saattoi tarkkailla lasin läpi. Louhen silmätulehduksen parannuttua otin myös tavaksi ottaa toisen tai molemmat vierailemaan eristystilaan kanssani, jolloin toisia kissoja rakastava pikkuvillikko rentoutui aina silminnähden.

Tarkkailuoppilas terävänä.

Kymmenentenä päivänä väsynyttä töistätulijaa odotti erityisen pahantuulinen pikkupaholainen, joka vaikutti unohtaneen kaikki aiemmin otetut edistysaskeleet. Leikkiä ei huvittanut, kättä pötkittiin pakoon eivätkä namitkaan kiinnostaneet. Lannistuneena mietin, että ainakaan minun taidoillani ei tästä kissasta kesyä tulisi. Päätin kuitenkin yrittää vielä kerran silitellä Louhea ennen nukkumaanmenoa. Lähestyin rahilla makoilevaa kissaa rauhallisesti, ojensin hitaasti käden sitä kohti ja tutun matalan murinan ja sähinän säestämänä aloin silittää silkkistä turkkia. Pian murina lakkasi, Louhi siirtyi vähitellen rennompaan asentoon ja lopulta - ihmeiden ihme - alkoi kehrätä! Sanat eivät riitä kuvailemaan sitä onnen tunnetta, jonka vallassa istuin silmänurkkia toisella kädellä pyyhkien silittelemässä suloisesti kehräävää villikkoa. Vasta pitkän ajan kuluttua maltoin lopettaa ja lähteä nukkumaan, sydän täynnä uutta toivoa ja rakkautta tuota pientä urheaa kissaa kohtaan, joka onnistui vihdoinkin voittamaan pelkonsa.

Vapaus on hämmentävää.

Kun se jokin katkaisin oli naksahtanut oikeaan asentoon Louhen mielessä, edistys oli nopeaa. Lähestyvää kättä piti vieläkin vähän varoitella välillä vaimealla murinalla ja sähinällä, mutta kehräysmoottori käynnistyi aina siliteltäessä ja rentoutuminen tapahtui kerta kerralta nopeammin. Muutamaa päivää myöhemmin päätinkin, että oli aika päästää Louhi eristyksestä. Avointa ovea se tuijotti tovin hämmentyneenä eikä uskaltanut liikkua, mutta kun ymmärrys valkeni siitä, että nyt on lupa mennä, se lähti rohkeasti tutustumaan uuteen elintilaansa. Aluksi tervehdittiin innokkaasti kissakavereita, sitten tutkittiin pikaisesti asunto ja lopulta aloitettiin Kylli-siskon kanssa hurja hippaleikki, jota kestikin sitten yli neljä tuntia! Kun eristyksen aikana kertynyttä energiaa oli saatu vähän purettua, päiväunet olivat suloistakin suloisemmat siskon kyljessä kiinni.

Onni on... päiväunet siskon kanssa.

Nyt, kolmisen viikkoa myöhemmin, on vaikeaa enää edes muistaa, millainen pikkupaholainen eteisessäni asusteli. Louhi osallistuu uteliaana kaikkiin talon askareisiin, tykkää tarkkailla maailmaa ikkunasta, leikkii onnellisena Kylli-siskon ja Alli-tädin kanssa ja makoilee rentona milloin missäkin. Hoitotätiin suhtaudutaan vieläkin pienellä varauksella ja villeissä tunnelmissa pötkitään kyllä ähäkutti-puhekupla pään päällä pakoon mutta rauhallisina hetkinä, mielellään kissakaverin kanssa yhdessä, otetaan vastaan rapsutuksia onnellisena kehräten. Ujostelun herkuille perso neiti unohtaa myös saman tien, jos jostain tulee huumaavia tuoksuja: se kävelee vaikka päältä napatakseen juustonpalan leivältä ja nuolee huolellisesti sormista viimeisenkin namimolekyylin. Paras paikka nukkua on siskon kyljessä kiinni, mutta joskus hoitotätikin saa uniseuraa. Huiskaleluilla ja erilaisilla palloilla ja hiirillä leikittäjällä on naurussa pitelemistä, kun siskokset loikkivat hassusti sinne tänne lelujen perässä.

Kerrostalokyttääjät Louhi ja Alli.

Hoitotädin päiväunikaverit.

Vaikka se haikealta tuntuukin, Louhi alkaa siis olla valmis muuttamaan ikiomaan kotiin. Uudelta kodilta se kaipaa rauhallista eloa ja kärsivällisyyttä luottamuksen lujittamiseen sekä reippaan, aktiivisen, läheisyydestä pitävän kissakaverin tai useampiakin hippaleikkeihin, painimaan, hempeilemään ja nukkumaan sylikkäin. Jos siis haluat tarjota kodin tälle kauniille, ihanalle, persoonalliselle sydämenvalloittajalle, ota yhteyttä varaajaan (tiedot löytyvät täältä). Kun lähdön hetki koittaa Louhelle, iso pala sydämestä lähtee sen mukana, mutta päällimmäisenä tunteena lienee siltikin kiitollisuus siitä, että vaikeasta alusta huolimatta tarinalla oli onnellinen loppu.

Apukäsinä rekkuilemassa: Eläinlääkärissä 14 kissan kanssa

Aika kuluu kuin siivillä ja viime viikolla Juvan 11 pentua olivatkin jo kasvaneet niin isoiksi, että oli niiden vuoro lähteä elämänsä ensimmäiselle eläinlääkärireissulle. Ohjelmassa olivat terveystarkastukset ja ensimmäiset rokotukset niin pennuille kuin aiemmin rokottamattomille emoillekin. Kissakatraan kantaminen eläinlääkärille olisi ollut kotihoitaja Katjalle aika iso pala yksin purtavaksi, joten lähdin mukaan avuksi.

Kun avasin hoitohuoneen oven, vastassa olivat tuttuun tapaan joka puolella hyörivät pennut, niiden touhuja tarkkailevat emot ja kantokoppia kasaileva Katja. Eläinlääkäriaikaan oli enää reilu puoli tuntia, joten ryhdyimme heti tuumasta toimeen. Pennut olivat onneksi vielä niin kompaktin matkakokoisia, että niille riitti kaksi isoa koppaa; emoille varattiin omat yksiönsä. Pienoisten keräily sujui melko näppärästi, varsinkin kun osa oli jo itse kömpinyt bokseihin ja loputkin kerääntyneet ihmettelemään uusia ilmestyksiä. Emojen kanssa saatiinkin sitten vähän neuvotella. Miisu-mamma meni aika helposti omaan koppaansa ja Emulinkin metsästäminen sängyn alta sujui suhteellisen kivuttomasti, mutta Hille oli päättänyt, ettei lähde matkaan ja piiloutui kaapin alle. Jonkin aikaa konttailtuamme saimme kuitenkin sen pakotiet tukittua, rouvan kaiveltua esille ja sujautettua kantokoppaan. Ehdimme jo huokaista helpotuksesta, kun huomasimme, että yksi bokseista olikin taas tyhjä: Emuli oli onnistunut työntämään kopan kattoluukun auki ja pakenemaan takaisin sängyn alle! Hetken kuluttua Emulikin oli taas lähtövalmiina ja kattoluukku varmistettu vielä nippusiteellä.

Karkulainen Emuli ja nippusiteellä varmistettu kattoluukku

Haalasimme kantokopat autolle, sulloimme ne takapenkille ja jalkatiloihin ja matka kohti Animagi Karhupuistoa saattoi alkaa. Sää oli kaunis ja matkaan toi lisätunnelmaa erityisesti Miisu, joka protestoi outoa elämystä hassulla Aku Ankka -äänellään ja päästeli ilmaan kaasuyllätyksiä, jotka saivat erityisesti hajuille herkän Katjan kasvot vihertämään. Miisun kanssa kuoroon liittyi välillä pienempiäkin piipittäjiä mutta suurin osa pennuista tunsi olonsa turvalliseksi tuttujen veljien ja siskojen seurassa ja nukkui tai touhusi automatkan ajan. Perillä saimme ihanana yllätyksenä kantoapua ystävällisiltä ohikulkijoilta ja pääsimme kunnialla sisään. Seuraamme liittyi vielä kameroineen kuvaajamme Mia, jonka otoksia tämänkin tekstin yhteydessä on.

Vuoroaan odotteleva kissakasa

Odotushuoneen puolella jännittävästä matkasta väsähtäneet pennut vaipuivat rennosti uneen yksi kerrallaan ja tutkimukset ja rokotukset päästiin aloittamaan emoista. Ensimmäisenä vuorossa oli Miisu. Pullottavavatsaisen riutuneen näköisen emokissan maha oli ollut jatkuvasti löysällä ja suurena huolenaiheena olikin se, oliko Miisun koville joutunut elimistö enää edes korjattavissa. Miisu-mamma - niin kuin kaikki mukana olleet isot ja pienet kissat - käyttäytyi yllättävän nätisti osaavan eläinlääkäri Emmin käsittelyssä ja antoi katsoa kiltisti korvat ja hampaat, mitata lämmön ja ottaa vielä diabetesepäilyn vuoksi verinäytteenkin korvasta. Suureksi helpotukseksemme eläinlääkäri totesi, että Miisun kunto on niin hyvä, että voimme vielä jatkaa lääkitystä ja katsoa, miten tilanne etenee.

Hille jännän paikan edessä

Seuraavana vuorossa oli emoista kaikkein ihmisarin Hille, jonka tutkimusta ainakin itse jännitin kaikkein eniten. Vastaan tappelevan kissapaholaisen sijaan saimme kuitenkin kaivella kantokopasta jännityksestä ihan jalattomaksi lamaantuneen emoparan, jonka tutkiminen ja rokotus sujuivat suuremmitta ongelmitta. Pian Hille pääsikin takaisin boksiinsa etsiskelemään jalkoja alleen ja viimeisenä emoista pöydälle nostettiin Emuli. Eläinlääkärin tutkimuksen perusteella Emuli oli terve ja hyväkuntoinen - ja ehkä myös uudestaan pieniin päin! Herraseurassa se olisi siis liikkunut melkein heti edellisten pentujen syntymän jälkeen. Emulin vatsaa päätettiin ihmetellä ultran avulla toisella kertaa ja rokotus jätettiin tietysti raskausepäilyn vuoksi tällä erää antamatta.

"Sano: AAAAAA!"

Emojen jälkeen vuorossa olivat pennut. Tutkimuspöydälle nostetuissa kantokopissa kävi kuhina, kun torkkuvien pikkukissojen joukosta löytyi aina vähintään yksi, joka kävi herättelemässä itselleen painikavereita. Pennut ongittiin esiin yksi kerrallaan, katsottiin niiden silmät, korvat ja hampaat, tunnusteltiin imusolmukkeet, napa ja hännänalus ja lopuksi vielä rokotettiin. Lempeästi ja rauhallisesti toiminut eläinlääkäri ja pitelemisessä avustanut Katja hoitivat hommansa niin hyvin, että muutamaa vinkaisua lukuun ottamatta pennut eivät näyttäneet pistosta edes huomaavan eikä kukaan ollut jälkeenkään päin toimenpiteestä moksiskaan. Pentueen pienin raitapaita oli jopa tulossa takaisin uusintakierrokselle aina, kun kantokopan ovea raotettiin! Kaikki seitsemän komeaa poikaa ja neljä kaunista tyttöä todettiin terveiksi ja ne saivat mukaansa uudenkarheat rokotuskortit. Seuraavan kerran pennut pääsevät eläinlääkäriä tervehtimään noin kuukauden päästä, jolloin ne tehosterokotetaan, mikrosirutetaan ja steriloidaan tai kastroidaan.

Rokotuskorttia ihmettelemässä

Kun kaikki oli valmista, matka kohti kotia saattoi alkaa. Se sujui jo tutuissa merkeissä, joskin kissakuoron jäsenmäärä oli kasvanut useammalla, jo hieman nälästä kiukustuneella pennulla. Perillä, noin kolmen tunnin eläinlääkärireissun jälkeen, kantokopasta ruokakupeille ryntäsikin nälkäinen lauma, joka oli nyt ottanut tärkeän askeleen matkallaan uusiin koteihin.

Eläinlääkärilaskun loppusumma oli nelisensataa euroa ja senkin maksamisessa elintärkeitä ovat lahjoittajamme, joille kaunis kiitos avusta! Kissakesän kuumetessa pienikin apu on meille tärkeää, joten jos haluat liittyä kannatusjäseneksi tai tehdä lahjoituksen, ohjeet löytyvät täältä.

Apukäsinä rekkuilemassa: Viikonloppu varahoitajana

Aina ei oma elämäntilanne salli hoidokkien ottamista, mutta innokkaalle rekkuilijalle kissamaista puuhaa riittää siltikin. Viime viikonloppuna sain kotihoitaja Katjan matkustellessa olla varamammana yhteensä 19 kissalle: hoitopaikan viidelle omalle neitokaiselle, Juvalta tulleille kolmelle emolle ja niiden 11 pennulle. Omaa kissakokemusta oli kertynyt 25 vuoden ajalta ja viime syksynä sain olla hoitamassa yhtä neljän ja kahta kolmen rekkupienokaisen pentuetta, joten otin tehtävän vastaan hetkeäkään epäröimättä henkselit paukkuen. Mikään ei ollut kuitenkaan aivan valmistanut minua siihen, mikä hoitopaikassa odotti.

Viikonlopulle ei juuri tarvinnut muita suunnitelmia tehdä, kun kissalaumaa kävi katsomassa kolme kertaa päivässä ja joka reissuun vierähti matkoineen useampi tunti. Vierailu hoitohuoneessa alkoi aina vaatteiden vaihdolla ja huolellisella käsienpesulla. Näin estetään ikävien yllätysten kulkeutuminen niin ulkomaailmasta hoitohuoneeseen kuin toisinkin päin. Viimeinen varmistus siitä, että kaikki tarpeellinen oli mukana ja pikainen livahdus hoitohuoneen ovesta sisään!

"Ai, moi, sä tulitkin jo..."

Joka puolella näkyi suloisia pieniä karvapalloja, joista osa vilisteli villinä pitkin huonetta, osa oli emojen hellässä huomassa ja osa sammahtanut kesken leikkien mihin milloinkin. Pian hoitotädin jalkojen juureen kerääntyi joukko reippaimpia kertomaan, että nälässä on taas poloisia pidetty tuntikausia! Puhtaaksi nuollut kupit olikin helppo kerätä pois ja pyyhkäistä sottapyttyjen tahrimat ruoka-alustat uutta kierrosta varten. Ruokakaapista löytyi pinokaupalla laadukasta eläinkaupan ruokaa, jota kissalauma rakastaa ja jolla varmistetaan emojen toipuminen raskaudesta ja imetyksestä ja pentujen kasvaminen terveiksi ja reippaiksi pikkukisuiksi. Purkkeja ja pussukoita sai availla pitkästi toistakymmentä ja puuhassa olivat mukana myös innokkaat aterijoijat, jotka tunkivat päitään kuppeihin jo silloin, kun ruoka oli sinne vasta matkalla. Kun nälkäkuolemalta oli jälleen kerran vältytty, oli aika ryhtyä muihin askareisiin.

"Me jo tiskattiin, saisko lisää?"

Ruokakupilta kainaloon tarttui näppärästi alati nälkäinen Miisu-emo, joka sai aamuisin ja iltaisin lääkettä löysään vatsaan. Ihanan hellän ja kärsivällisen emon elimistö oli joutunut todella koville toistuvista raskauksista ja kunnollisen ravinnon puutteesta ja vaikka sen kunto olikin hoitopaikassa jo alkanut kohentua, oli se vieläkin aika säälittävä näky. Käsittelyyn tottumattoman aikuisen kissan lääkitsemisessä on omat haasteensa ja Miisu-mammakin piti paketoida nätisti lakanaan, jotta se ei pääsisi rimpuilemaan ja rei'ittämään lääkitsijää. Pahanmakuinen lääke tuikattiin suuhun ruiskua muistuttavalla pilleripyssyllä - joskus pariinkin kertaan, kun fiksu mamma sai sylkäistyä tabletin ulos suustaan. Lopulta hermostuksesta ja inhasta mausta kuolaava Miisu kuitenkin nielaisi lääkkeen ja pääsi kiitosrapsuttelujen kera ulos paketista.

"O-ou."

Reippaasti syövä lauma tuotti myös reippaasti tavaraa hiekkalaatikoihin ja joka puolella vilistelevät ja painivat pikkukisut muuttivat jo muutamassa tunnissa vastalakaistun lattian aika mielenkiintoisen näköiseksi. Onneksi siivoushommista ei tarvinnut selviytyä yksin: innokkaita apureita pomppi hiekkalaatikoissa ja roikkui siivousvälineissä yllin kyllin.

"Mekin halutaan auttaa!"

Ruoka-, lääkintä- ja siivousrallista selviydyttyä oli aika siirtyä mukavampiin velvollisuuksiin: pentujen sosiaalistamiseen ja punnitsemiseen. Yksi kerrallaan jokainen pikku karvanaama metsästettiin puuhistaan ja se sai vähän paijauksia ja pusutteluja ja oli taas hivenen enemmän tottunut olemaan ihmisen käsiteltävänä. Erityishuomiota saivat osakseen tietysti juuri ne pennut, jotka vielä vähän ihmisjättiläistä arastelivat. Maailmassa ei ole ehkä suloisempaa ääntä kuin pienen kissanpennun kehräys, jolla monet hellittelyhetken palkitsivat. Lopuksi pentu sai vielä piipahtaa keittiövaa'an päälle asetetussa kulhossa, josta osa yritti pongahtaa heti pois kuin vieteriukko, kun taas osa olisi mielellään jäänyt siihen kellimään ja leikkimään pidemmäksikin aikaa. Kaikki olivat kasvamassa hyvää vauhtia; suurin pennuista oli jo lähes kilon painoinen ja pieninkin yli 600-grammainen!

"Hurr purr, olitko johonkin menossa muka?"

Kun kaikki oli kunnossa, oli aika vielä tarkistaa, oliko ruokakuppeihin syytä lisätä syötävää, ottaa likaiset kupit tiskattavaksi ja hipsiä hoitohuoneesta ulos. Ihanien pienten karvakerien ja hellien kissamammojen luota lähteminen oli aina vähän vaikeaa, kun teki mieli vielä ihan pikkuisen kutitella edes yhtä karvamasua, mutta muualla asunnossa odottelivat vielä hoitopaikan omat kissat ja kotonakin piti välillä käydä. Mieli teki kyllä kaapata kaikki suloiset kisut kainaloon ja viedä kotiin, mutta pikaisen laskutoimituksen jälkeen tulin siihen tulokseen, että jo ihan niiden perustarpeiden tyydyttämiseen vaadittava nelinumeroista lukua lähentelevä summa voisi rasittaa turhan paljon kukkaroani.

"Hei hei, hoitotäti!"

Kaiken kaikkiaan viikonloppu yllätti niin sillä, kuinka rankkaa se oli kuin silläkin, kuinka ihanaa se oli! Nyt ymmärrän taas astetta paremmin, kuinka paljon aikaa ja energiaa, ruokaa ja hiekkaa, rakkautta ja huolenpitoa vaatii tällaisen pienokaislauman kasvattaminen reippaiksi terveiksi kissoiksi. Itse jäin kaikesta touhusta väsyneenä mutta akut ihanaa pentuenergiaa pullollaan ihastelemaan ja ihmettelemään niitä, jotka tätä tekevät päivästä ja kuukaudesta toiseen!

Juvan katraan matkan alkutaipaleesta voit lukea blogistamme, seurailla kuulumisia forumillamme ja katsella niiden touhuja livekamerastamme.

Sunnuntain maaseutumatkailua

Olimme saaneet avunpyynnön Etelä-Savosta paikalliselta eläinlääkäriltä, hoitopaikkaa vailla olisi 11 kissanpentua emoineen. Kyytiä ei muutoin tuntunut järjestyvän piakkoin, joten rekkuleidit päättivät lähteä tien päälle ja suunnata auton Helsingistä kohti Juvaa. Takakonttiin pakattiin kasa kuljetuslaatikoita ja pari kassillista kissanruokaa viemisiksi paikkaamme. Sää suosi meitä, kun lähdimme aurinkoisena sunnuntaiaamuna liikkeelle ja mobiilimme kiiti määränpäähänsä iloisen pulinan säestämänä.

Emuli ja Miisu sekä 11 pientä kissanpoikaa

Tapasimme Juvalla ensin yhteistyöeläinlääkärimme ja lähdimme ajelemaan peräkanaa kohti vanhaa maalaistaloa, josta kissat hakisimme. Vierailustamme oli sovittu etukäteen, ja talon vanha emäntä mielellään luovutti kissanpennut pääkaupunkiseudun kasvateiksi. Emot on määrä palauttaa leikattuina omalle tilalleen, ettei kissamäärä enää entisestään kasvaisi. Tuvassa makoili pahvilaatikossa kaksi emoa valtavan pentukasan kanssa ja tuntui että loputon määrä nappisilmiä tarkasteli meitä!


Kissojen siirtäminen kuljetuskoppaan sujui hyvin kunnes sivummalla ollut, arempi kolmas emo päätti että on parasta livetä paikalta, piilopaikka vaihtui sitä mukaa kun yritimme mennä kissan perässä. Tuvassa tuli pyllisteltyä ja ryömittyä kolmen naisen voimin, pihalta löytyi sitten avuksi haavi ja rauhallisella asenteella saatiin mammakissa lopulta pentujensa seuraan koppaan. Kaikki kissat näyttivät olevan onneksi kohtuullisen hyvässä kunnossa ja mieltä huojensi, että kaikilla pennuilla on kotimatkallekin oma maitobaari mukana. Kyllä äidit vaan on käteviä. Tilalle jäi vielä muutama leikkaamaton kissa, mutta päättäväinen eläinlääkäri ja viisas emäntä takaavat, että viimeisetkin vapaana lisääntyneet kissat saadaan näiden pentujen jälkeen leikattua. Piilopaikkoja pihalla riitti, joten onneksi hakemamme kissat oli saatu sisälle - jossakin kuulemma saattoi vielä piileskellä emo pentuineen, ja mikäli se löytyy, järjestetään niillekin tarvittava hoito.


Monella syrjäseuduilla asuvalla vanhalla ihmisellä ongelmana on esimerkiksi yksinkertaisesti kyydin puute, kissoja tai muita lemmikkieläimiä ei ole itsellä mahdollisuutta kyyditä eläinlääkärin vastaanotolle. Monessa paikkaa apu jää varmasti saamatta, toisinaan onneksi avuntarve kiirii avuliaiden ihmisten korviin. Mikäli kuka tahansa sukulainen, naapuri tai tuttava tällaisia tapauksia tietää, toivon mukaan vanhalta ihmiseltä muistetaan joskus kysyä saisiko olla avuksi.


Yhdistyksemme on tällaisissa tilanteissa ollut myös taloudellisena apuna, syntyvyyden rajoittaminen on kuitenkin järkevää ennen kuin käsissä on valtavan kokoinen ongelma - kissat saavat muutamissa vuosissa jo aikaan ison populaation. Leikkauskampanjasta Juvan suunnalla ehdittiin jo turista ja tehdä alustavia suunnitelmia, seuraava rekkujen leikkauskampanjahan on Hämeenlinnassa 8. kesäkuuta, siitä voi lukea nettisivuiltamme lisää.


Kaupungin kasvateille reissu oli oikeaa maaseutumatkailua, pihalla moikattiin myös lampaita, katseltiin auringossa kelliviä kissoja ja autosta ihasteltiin peltomaisemia. Kotimatka meni aromaattisissa merkeissä, hajusta tunnisti kun jossain kuljetuslaatikoista tuhnuteltiin.. Jutustelu kävi välillä myös kuumana, bokseista kuului "kurrrrr, miip, nau, mjau". Pientä hengähdys- ja tuuletustaukoa täytyi välissä kyllä pitää, olihan matkaakin takaisin 300 kilometrin verran.

Matkalla kohti hoitopaikkaa.

Perille päästyä rekkunaisten tehotiimi laittoi kissaporukalle hoitohuoneen kuntoon alta aikayksikön, siinä ei kauaa nokka tuhissut kun neljä naista hyöri imurin, mopin ja desinfiointiaineen kanssa. Suuri osa kotihoitajan "työstä" onkin siivoamista, joten hoitopaikassa tämä urakka on vasta alussa.


Kaikki pennut pääsivät punnituksen kautta notkuvien ruokalautasten ääreen ja ihan pienimmillekin sapuska kyllä maistui! Tässä vaiheessa henkilökunta huokaisi helpotuksesta, kaikki osaavat hienosti syödä jo itse. Toivon mukaan painot nousevat tasaisesti ja pikkuiset ovat helppoja hoitaa. Yksi emoista, mustavalkoinen Miisu oli jo pikkuisille melkein kaiken mahdollisen energiansa jo antanutkin, imettäminen oli saanut kissaparan todella laihaan kuntoon. Toisella emolla havaitsimme kaulassa karvattoman läntin ja ilmeisesti puremajäljen, toivotaan että haavan päivittäinen puhdistaminen pitää tulehduksen loitolla. Kaunis kilppariemo Emuli vaikutti olevan hyvässä kunnossa. Pentujen lisäksi Miisu muuten huolehti ihanasti myös kaveristaan Emulista, siinä taitaa olla oikea supermamma.

Päivän päätteeksi kotihoitopaikassa tuhisi iso kasa pieniä ja isompia kissoja massut pullollaan, 14 kissaa olivat asettuneet taloksi. Jäämme jännittämään nouseeko pienten paino, miten voivat emot ja meneekö kaikki hyvin - kissapentueen kasvattaminen ei välttämättä ole helppoa puuhaa - mutta päällimmäisenä mieleen jäävät emojen huolehtivat katseet, pienet nallenkorvat ja antennihännät, höpönassut, vadelmatassut.. kukapa ei rakastaisi pieniä kissanpentuja!

Masut täynnä on mukavampi nukahtaa.

Ps. näiden kisujen elämää hoitokodissa pääset katsomaan livenä täältä.