Tasan vuosi sitten oli elämäni kamalin syntymäpäivä. Aamupäivä lähti käyntiin tutuilla rutiineilla, hetki kellimistä kissojen kanssa omassa sängyssä ja siitä aamupalaa laittelemaan.. mutta miksi pöydällä naukuu aamiaista vain 4 kissaa? Toinen nuorimmaisistani ei tainnut olla myöhäisellä yöpalallakaan - onkohan jokin vialla, onko muruseni kipeä? Kutsun syömään, huhuilen höpönassua, mutta kukaan ei juokse luokseni kuten pikkuisellani yleensä on tapana. Kutsun ja kurkin sängyn alle, vaatekaappeihin, kiipeilypuun pesiin, aloitan käymään kaikkia toiseen kertaan läpi ja kauhu alkaa vallata mieleni. Miten kissa voi kadota näin omaan kotiin? Ei ole lainkaan Tianan tapaista piileskellä jossain. Alan käymään läpi aivan älyttömimpiäkin paikkoja mutta kissaa ei näy missään. Tajuntaani alkaa iskeä, ettei kissani voi olla täällä missään. Menen uudelleen parvekkeelle ja näen raollaan olevan parvekelasin...
|
Tiana ja katse johon rakastuin |
Edellisenä päivänä olin grillaillut parvekkeella ja laitoin siksi aikaa lasin pienelle rakoselle tuulettaakseni käryt ulos. Lasi oli unohtunut auki. Ja siitä kymmenen sentin raosta kissani oli nyt lähtenyt omille teilleen, kolmannesta kerroksesta alas. Miten voin olla niin huolimaton?! Miksi näin pitää käydä meille? Miksi pikkuiseni on ahtautunut rakosesta ulos, liukastuiko se ja tippui, kävikö pahasti ja missä muruseni on? Itku pääsee valloilleen, käteni hikoavat, päätä jyskyttää, ajatukset kimpoilevat sekavana päässäni. Tartun luuriin ja soitan ystävälle. Teen lähtöä pihalle - nyt on pakko rauhoittua, peloissaan oleva karkuri ei tule luokseni, jos olen vähintäänkin yhtä hädissään kuin kissa. Mutta missään ei näy jälkeäkään eikä kuulu pihaustakaan.
Ystäväni järjestäytyvät etsintäjoukoiksi tuota pikaa. Kiertelemme lähitalojen pihoja, virittelemme yhdistyksen loukkua katoamispaikan lähelle, jaamme lappusia roskakatoksiin ja rappuihin. Tiana on aina ollut ulkona peloissaan, minkä takia emme ole omalla pihallakaan juuri valjastelleet, joten tiputtuaan se on joutunut ihan vieraalle alueelle. Katja rauhoittelee mieltäni: kyllä me saadaan Tiana kotiin - uskon ystävääni sillä minä en aio lopettaa etsimistä ennen kuin karkuri on taas kotona. Minna istuu seuranani pihalla tummenevassa illassa, keittelemässä kalaa retkikeittimellä, että tuoksut houkuttelisivat kissani takaisin omaan pihaan ja loukulle. Saan töistä pari päivää vapaata ja lopulta istun yksin sateisessa yössä, kuulostelen jokaista ääntä, mietin että kissaparkani on täällä jossain aivan yksin ja peloissaan. En anna itselleni koskaan anteeksi jos en saa kissaani takaisin kotiin. Älyttömät ajatukset alkavat risteillä päässäni; miksi juuri Tiana? Pieni höpönassuni, hoitolainen johon edellisenä kesänä rakastuin päätäpahkaa ja tiesin sen jäävän omakseni. Aivan kuin asiasta olisi tehnyt helpompaa se, että karkuteillä olisi ollut joku muu viidestä kissastani.
|
Kissankommando vetää sukkahousuja pitkin pihoja |
Havaintoja alkaa tulla sitä enemmän, mitä enemmän ja laajemmalle lappuja levitän. Ne alkavat käydä hyvin hajanaisiksi enkä enää tiedä, minne päin oma kissani on lähtenyt. Olen tajunnut, että vaikka asun taajamassa, alueellamme kulkee paljon irtokissoja ja osa havainnoista on varmasti vääriä. Saan avukseni Etsijäkoiraliitosta hajujälkeä hakevan koiran ja tarkkanenäinen koiruus varmistaa, että oma kissani on liikkunut aivan lähipihoilla eikä lähtenyt kauemmas. Miksi se ei sitten jää loukkuun? Minusta alkaa tuntua, että olen vaihtanut yhden kissoistani uuteen "harrastukseen": käyn kolme kertaa päivässä kiertämässä usean lähialueelle viritetyn loukun, hiivin iltaisin pitkin pusikoita otsalamppu päässä, teen hajujälkeä vetämällä sukkahousuissa sardiinia pitkin naapurustoa loukkuja kohti, levitän lisää lappuja, kun huomaan jossain roskakatoksen, jota en ole vielä laputtanut. Radion nyyhky-rakkauslaulut alkavat korvissani kuulostamaan siltä, että ne kertovat kissastani enkä pysty enää kuuntelemaan niitä. Naapurit alkavat tunnistaa minut: olen se tyyppi, jolta on kissa kateissa. Ennen mielessäni moitin ihmisiä, joilta on karannut lemmikki kotoa mutta nyt ymmärrän, että vahinkoja voi sattua kaikille.
Päivät ja viikot kuluvat. Saan loukutettua kolme muuta kissaa lähistöltä, monta siiliä ja harakan. Kissoista yksi päätyy suoraan takaisin omaan kotiin, sillä hyvällä tuurilla olin sattunut näkemään siitä rappuun jätetyn lapun omia katoamisilmoituksia viedessä. Kaksi kollia saa kyydin Viikin löytöeläintaloon. Omaa kissaani pääsin jo niin lähelle, että se oli tiheässä pusikossa aivan jalkojeni juuressa, mutta ulkomaailmaa kauhistuneena se silti pötki pakoon. Mietin pettyneenä, ettei se tunnista enää minua, joskus rakkainta ihmistään. Kotihoidossa olleet pennut lähtevät omiin koteihinsa ja yhdestä tyttöpennusta luopuminen on todella vaikeaa, sillä se tuo mieleen oman Tianani. Mitä jos en saa kissaani koskaan takaisin? Epätoivo iskee välillä ja silloin haen ystävistäni tukea uskoa, että tämä päättyy vielä hyvin. Saan toistamiseen etsijäkoiran apuun ja tällä kertaa koira tekee ilmaisun puolisen kilometriä kotoamme sijaitsevan metsikön laidassa. Mietin epäuskoisena, voiko koira tosiaan olla oikeassa, sillä en olisi arvannut kissani lähtevän siihen suuntaan. Levittelen kuitenkin lisää lappuja ja alan saamaan tiheästi havaintoja - olen oikeilla jäljillä!
|
Houkuttelua loukkuun |
On elokuinen perjantaiaamu ja kesälomakin on jo alkanut; nukun normaalia pidempään enkä jaksaisi millään lähteä loukkukierrokselle. Ei siellä mitään kuitenkaan ole. Olin juuri löytänyt yhdelle loukulle hyvän paikan,
nähnyt itse kissani sen lähistöllä, saanut luultavasti omani syömään jo loukun lähelle, ja sitten paikkaa suojaava tiheä pusikko oli käyty leikkaamassa täysin maan tasalle. Pusikon mukana rapisi toivoni siitä, että kissa palaisi ainakaan heti samalle paikalle, sillä muutokset ja uudet asiat saattavat pelottaa varuillaan olevan karkulaisen helposti pois. Lähdin kuitenkin raahustamaan kierrokselleni. Ensimmäisellä loukulla ei ole mitään. Toisella loukulla.. on jotain! Se on rakkaani, peloissaan mutta turvassa loukussa!! Itken onnesta, otan puhelun ystävälleni, joka tukenani on eniten ollut - Katja parka luulee ulvomisesta ja hengenhaukkomisesta päätellen, että olen saanut juuri tietää Tianan kuolleen, en ole saada järkeviä sanoja suustani. Jalkani eivät ole kantaa kotiin asti - viiden viikon loukuttamisen, murehtimisen, vuorottaisen toivon menettämisen ja heräämisen jälkeen muru on taas kotona!
|
Loukussa! |
Minulle niin tutun kissan katseessa on paljon uutta: pelkoa ja hämmennystä. Jännittää avata loukku, millainen kissa sieltä tulee? Mitä jos se onkin unohtanut oman kotinsa ja villiintynyt? Olemme kahdestaan kylpyhuoneessa, avaan loukun luukun ja odotan. Tiana miettii hetken, kävelee loukusta ulos, hyppää syliini, asettaa etutassunsa rinnalleni ja puskee kehräten naamani läpi uudelleen ja uudelleen. Olemme jälleen yhdessä, me kaksi, molemmat yhtä helpottuneita ja onnesta soikeana. Seuraavan vuorokauden ajan emme malta jättää toisiamme; kissani herää vähän väliä levottomasta unesta ja alkaa naukumaan, hakeutuu lähelleni ja rauhoittuu taas. Laihtunut karkulainen pääsee pesulle, saa loishäädön ja muutaman päivän kerää voimia nukkumalla paljon ja saamalla hyvää ruokaa. Parin päivän ensihoidon ja eristyksen jälkeen päästän Tianan takaisin muiden kissojeni pariin - voi sitä onnea kun sisarukset kohtaavat taas! Perhe on taas koossa ja kaikki niin kuin pitääkin. Muutaman päivän saan vielä lenkkeillä hakiessa takaisin paria sataa lappua, jotka olen lähialueille jakanut.
|
Vierekkäin nukkumaan |
|
Jälleennäkeminen, sisko ja sen veli |
Eläinrakas ihminen tietää miten paljon huolta lemmikki voi aiheuttaa ja miten paljon sitä voi rakastaa. Karkureissun myötä opin miten sitkeästi yrittämistä tulee jatkaa, vaikka toivo olisikin loppua kesken. Olin positiivisen yllättynyt siitä miten aktiivisia ihmiset olivat ottamaan yhteyttä ja auttamaan ja kiitokseni kuuluu niille kaikille, jotka havainnoistaan ilmoittelivat, Etsijäkoiraliitolle joka tekee mahtavaa vapaaehtoistyötä ja etenkin läheisilleni, jotka jaksoivat olla tukena. Kiitos myös ystävän ihanalle miehelle, joka teki parvekelaseihin sopivan verkon, että tuuletus onnistuu jatkossa turvallisemmin.
Ensisijaisena karkurin etsinnässä on oma aktiivisuus: laputa ahkerasti, hanki eläinsuojeluyhdistykseltä loukku lainaan, toimi sen eteen että saat karkulaisen kotiin. Kissalla on vahvat vaistot, joiden varassa se useimmiten pärjää kyllä, mutta etenkin kaupunkiympäristö on vaaroja täynnä. Kesäaikaan karkureita on taas omilla teillään enenevissä määrin ja silloin kannattaa tarttua toimeen eikä jäädä odottelemaan että kissa palaa reissultaan omin toimin - silloin loppu ei välttämättä ole niin onnellinen.
Hyviä neuvoja saa juuri päivittämästämme ohjeesta
kadonneen kissan etsiminen.