maanantai 30. kesäkuuta 2014

Missä muruseni on?

Tasan vuosi sitten oli elämäni kamalin syntymäpäivä. Aamupäivä lähti käyntiin tutuilla rutiineilla, hetki kellimistä kissojen kanssa omassa sängyssä ja siitä aamupalaa laittelemaan.. mutta miksi pöydällä naukuu aamiaista vain 4 kissaa? Toinen nuorimmaisistani ei tainnut olla myöhäisellä yöpalallakaan - onkohan jokin vialla, onko muruseni kipeä? Kutsun syömään, huhuilen höpönassua, mutta kukaan ei juokse luokseni kuten pikkuisellani yleensä on tapana. Kutsun ja kurkin sängyn alle, vaatekaappeihin, kiipeilypuun pesiin, aloitan käymään kaikkia toiseen kertaan läpi ja kauhu alkaa vallata mieleni. Miten kissa voi kadota näin omaan kotiin? Ei ole lainkaan Tianan tapaista piileskellä jossain. Alan käymään läpi aivan älyttömimpiäkin paikkoja mutta kissaa ei näy missään. Tajuntaani alkaa iskeä, ettei kissani voi olla täällä missään. Menen uudelleen parvekkeelle ja näen raollaan olevan parvekelasin...

Tiana ja katse johon rakastuin
Edellisenä päivänä olin grillaillut parvekkeella ja laitoin siksi aikaa lasin pienelle rakoselle tuulettaakseni käryt ulos. Lasi oli unohtunut auki. Ja siitä kymmenen sentin raosta kissani oli nyt lähtenyt omille teilleen, kolmannesta kerroksesta alas. Miten voin olla niin huolimaton?! Miksi näin pitää käydä meille? Miksi pikkuiseni on ahtautunut rakosesta ulos, liukastuiko se ja tippui, kävikö pahasti ja missä muruseni on? Itku pääsee valloilleen, käteni hikoavat, päätä jyskyttää, ajatukset kimpoilevat sekavana päässäni. Tartun luuriin ja soitan ystävälle. Teen lähtöä pihalle - nyt on pakko rauhoittua, peloissaan oleva karkuri ei tule luokseni, jos olen vähintäänkin yhtä hädissään kuin kissa. Mutta missään ei näy jälkeäkään eikä kuulu pihaustakaan.

Ystäväni järjestäytyvät etsintäjoukoiksi tuota pikaa. Kiertelemme lähitalojen pihoja, virittelemme yhdistyksen loukkua katoamispaikan lähelle, jaamme lappusia roskakatoksiin ja rappuihin. Tiana on aina ollut ulkona peloissaan, minkä takia emme ole omalla pihallakaan juuri valjastelleet, joten tiputtuaan se on joutunut ihan vieraalle alueelle. Katja rauhoittelee mieltäni: kyllä me saadaan Tiana kotiin - uskon ystävääni sillä minä en aio lopettaa etsimistä ennen kuin karkuri on taas kotona. Minna istuu seuranani pihalla tummenevassa illassa, keittelemässä kalaa retkikeittimellä, että tuoksut houkuttelisivat kissani takaisin omaan pihaan ja loukulle. Saan töistä pari päivää vapaata ja lopulta istun yksin sateisessa yössä, kuulostelen jokaista ääntä, mietin että kissaparkani on täällä jossain aivan yksin ja peloissaan. En anna itselleni koskaan anteeksi jos en saa kissaani takaisin kotiin. Älyttömät ajatukset alkavat risteillä päässäni; miksi juuri Tiana? Pieni höpönassuni, hoitolainen johon edellisenä kesänä rakastuin päätäpahkaa ja tiesin sen jäävän omakseni. Aivan kuin asiasta olisi tehnyt helpompaa se, että karkuteillä olisi ollut joku muu viidestä kissastani.

Kissankommando vetää sukkahousuja pitkin pihoja
Havaintoja alkaa tulla sitä enemmän, mitä enemmän ja laajemmalle lappuja levitän. Ne alkavat käydä hyvin hajanaisiksi enkä enää tiedä, minne päin oma kissani on lähtenyt. Olen tajunnut, että vaikka asun taajamassa, alueellamme kulkee paljon irtokissoja ja osa havainnoista on varmasti vääriä. Saan avukseni Etsijäkoiraliitosta hajujälkeä hakevan koiran ja tarkkanenäinen koiruus varmistaa, että oma kissani on liikkunut aivan lähipihoilla eikä lähtenyt kauemmas. Miksi se ei sitten jää loukkuun? Minusta alkaa tuntua, että olen vaihtanut yhden kissoistani uuteen "harrastukseen": käyn kolme kertaa päivässä kiertämässä usean lähialueelle viritetyn loukun, hiivin iltaisin pitkin pusikoita otsalamppu päässä, teen hajujälkeä vetämällä sukkahousuissa sardiinia pitkin naapurustoa loukkuja kohti, levitän lisää lappuja, kun huomaan jossain roskakatoksen, jota en ole vielä laputtanut. Radion nyyhky-rakkauslaulut alkavat korvissani kuulostamaan siltä, että ne kertovat kissastani enkä pysty enää kuuntelemaan niitä. Naapurit alkavat tunnistaa minut: olen se tyyppi, jolta on kissa kateissa. Ennen mielessäni moitin ihmisiä, joilta on karannut lemmikki kotoa mutta nyt ymmärrän, että vahinkoja voi sattua kaikille.

Päivät ja viikot kuluvat. Saan loukutettua kolme muuta kissaa lähistöltä, monta siiliä ja harakan. Kissoista yksi päätyy suoraan takaisin omaan kotiin, sillä hyvällä tuurilla olin sattunut näkemään siitä rappuun jätetyn lapun omia katoamisilmoituksia viedessä. Kaksi kollia saa kyydin Viikin löytöeläintaloon. Omaa kissaani pääsin jo niin lähelle, että se oli tiheässä pusikossa aivan jalkojeni juuressa, mutta ulkomaailmaa kauhistuneena se silti pötki pakoon. Mietin pettyneenä, ettei se tunnista enää minua, joskus rakkainta ihmistään. Kotihoidossa olleet pennut lähtevät omiin koteihinsa ja yhdestä tyttöpennusta luopuminen on todella vaikeaa, sillä se tuo mieleen oman Tianani. Mitä jos en saa kissaani koskaan takaisin? Epätoivo iskee välillä ja silloin haen ystävistäni tukea uskoa, että tämä päättyy vielä hyvin. Saan toistamiseen etsijäkoiran apuun ja tällä kertaa koira tekee ilmaisun puolisen kilometriä kotoamme sijaitsevan metsikön laidassa. Mietin epäuskoisena, voiko koira tosiaan olla oikeassa, sillä en olisi arvannut kissani lähtevän siihen suuntaan. Levittelen kuitenkin lisää lappuja ja alan saamaan tiheästi havaintoja - olen oikeilla jäljillä!

Houkuttelua loukkuun
On elokuinen perjantaiaamu ja kesälomakin on jo alkanut; nukun normaalia pidempään enkä jaksaisi millään lähteä loukkukierrokselle. Ei siellä mitään kuitenkaan ole. Olin juuri löytänyt yhdelle loukulle hyvän paikan, nähnyt itse kissani sen lähistöllä, saanut luultavasti omani syömään jo loukun lähelle, ja sitten paikkaa suojaava tiheä pusikko oli käyty leikkaamassa täysin maan tasalle. Pusikon mukana rapisi toivoni siitä, että kissa palaisi ainakaan heti samalle paikalle, sillä muutokset ja uudet asiat saattavat pelottaa varuillaan olevan karkulaisen helposti pois. Lähdin kuitenkin raahustamaan kierrokselleni. Ensimmäisellä loukulla ei ole mitään. Toisella loukulla.. on jotain! Se on rakkaani, peloissaan mutta turvassa loukussa!! Itken onnesta, otan puhelun ystävälleni, joka tukenani on eniten ollut - Katja parka luulee ulvomisesta ja hengenhaukkomisesta päätellen, että olen saanut juuri tietää Tianan kuolleen, en ole saada järkeviä sanoja suustani. Jalkani eivät ole kantaa kotiin asti - viiden viikon loukuttamisen, murehtimisen, vuorottaisen toivon menettämisen ja heräämisen jälkeen muru on taas kotona!

Loukussa!
Minulle niin tutun kissan katseessa on paljon uutta: pelkoa ja hämmennystä. Jännittää avata loukku, millainen kissa sieltä tulee? Mitä jos se onkin unohtanut oman kotinsa ja villiintynyt? Olemme kahdestaan kylpyhuoneessa, avaan loukun luukun ja odotan. Tiana miettii hetken, kävelee loukusta ulos, hyppää syliini, asettaa etutassunsa rinnalleni ja puskee kehräten naamani läpi uudelleen ja uudelleen. Olemme jälleen yhdessä, me kaksi, molemmat yhtä helpottuneita ja onnesta soikeana. Seuraavan vuorokauden ajan emme malta jättää toisiamme; kissani herää vähän väliä levottomasta unesta ja alkaa naukumaan, hakeutuu lähelleni ja rauhoittuu taas. Laihtunut karkulainen pääsee pesulle, saa loishäädön ja muutaman päivän kerää voimia nukkumalla paljon ja saamalla hyvää ruokaa. Parin päivän ensihoidon ja eristyksen jälkeen päästän Tianan takaisin muiden kissojeni pariin - voi sitä onnea kun sisarukset kohtaavat taas! Perhe on taas koossa ja kaikki niin kuin pitääkin. Muutaman päivän saan vielä lenkkeillä hakiessa takaisin paria sataa lappua, jotka olen lähialueille jakanut.

Vierekkäin nukkumaan

Jälleennäkeminen, sisko ja sen veli













Eläinrakas ihminen tietää miten paljon huolta lemmikki voi aiheuttaa ja miten paljon sitä voi rakastaa. Karkureissun myötä opin miten sitkeästi yrittämistä tulee jatkaa, vaikka toivo olisikin loppua kesken. Olin positiivisen yllättynyt siitä miten aktiivisia ihmiset olivat ottamaan yhteyttä ja auttamaan ja kiitokseni kuuluu niille kaikille, jotka havainnoistaan ilmoittelivat, Etsijäkoiraliitolle joka tekee mahtavaa vapaaehtoistyötä ja etenkin läheisilleni, jotka jaksoivat olla tukena. Kiitos myös ystävän ihanalle miehelle, joka teki parvekelaseihin sopivan verkon, että tuuletus onnistuu jatkossa turvallisemmin.

Ensisijaisena karkurin etsinnässä on oma aktiivisuus: laputa ahkerasti, hanki eläinsuojeluyhdistykseltä loukku lainaan, toimi sen eteen että saat karkulaisen kotiin. Kissalla on vahvat vaistot, joiden varassa se useimmiten pärjää kyllä, mutta etenkin kaupunkiympäristö on vaaroja täynnä. Kesäaikaan karkureita on taas omilla teillään enenevissä määrin ja silloin kannattaa tarttua toimeen eikä jäädä odottelemaan että kissa palaa reissultaan omin toimin - silloin loppu ei välttämättä ole niin onnellinen.

Hyviä neuvoja saa juuri päivittämästämme ohjeesta kadonneen kissan etsiminen.


sunnuntai 22. kesäkuuta 2014

Pienestä kiinni - Naajan ja Nejman tarina

Aikaisemmin keväällä julkaisimme rekkujen facebook-sivuilla "mainoksen" kissojen luovutusiästä. Ajatuksena oli, että olisi hyvä ihan konkreettisesti, kuvien ja parin kriteerin kautta, havainnollistaa miltä 12-viikkoinen kissanpentu näyttää. Valitettavasti kissoja luovutetaan pois emon huomasta edelleenkin aivan liian aikaisin, ja kimmokkeena tuolle mainokselle olikin erityisen räikeä esimerkki siitä, miten pieleen asiat voivat tämän suhteen mennä. Paria päivää aikaisemmin rekkujen hoiviin oli nimittäin Satakunnassa päätynyt pienenpieni sisaruskaksikko, joka oli erotettu emostaan ja luovutettu uuteen kotiin niin pieninä, ettei niillä ilman intensiivistä hoitoa olisi ollut minkäänlaisia mahdollisuuksia selvitä aikuisiksi asti.


Naaja ja Nejma olivat Sadulle ensihoitoon tullessaan vain hieman yli 200-grammaisia rääpäleitä. Yleensä kissanpentu painaa syntyessään noin sata grammaa, ja terveen, ravintoa saavan pennun painonnousu on noin sata grammaa viikossa. Tämä kaksikko ei kuitenkaan viikon ikäiseltä näyttänyt; ne osasivat jo (toki vähän taaperrellen) kävellä, silmät olivat auki ja muutenkin olemus oli paljon valppaampi kuin ihan pikkupennulla. Se tärkein asia selviytymisen kannalta oli kuitenkin auttamatta vielä ihan hakusessa: pennut eivät vielä osanneet omatoimisesti syödä lautaselta, vaan olisivat olleet vielä täysin riippuvaisia emonmaidosta. Kun sellaista ei enää ollut tarjolla, kasvua ei tietenkään tapahtunut, ja meillä olikin käsissämme ihan kirjaimellisesti huutavan nälkäisiä pentuja jotka hysteerisesti hamusivat ruokaa, välillä enemmän, välillä vähemmän menestyksekkäästi.


Aluksi Satu ruokki pentuja emonmaitovastikkeella ja toipilasruoalla parin tunnin välein tuttipulloa tai ruiskua käyttäen. Viikonloppuna pennut siirtyivät minun luokseni pääkaupunkiseudulle hoitoon, ja ensivaikutelmani näistä hurmureista oli sekä positiivisesti että negatiivisesti yllättynyt. Toisaalta pikkuiset olivat järkyttävän aliravittuja: vaikka Satu olikin jo saanut painot noususuuntaan, oli varsinkin vaaleampi Naaja ihan luuta ja nahkaa. Toisaalta sitten molemmat olivat todella pirtsakoita ja päättäväisiä tyyppejä, sellaisia jotka selvästi olivat päättäneet ottaa elämästä kaiken ilon irti.


Seuraavat viikot sujuivatkin tiiviisti pentujen kanssa puuhastellessa: ruiskuruokinta oli aluksi erityisen haastavaa, sillä pikkuiset huitoivat nälissään terävillä kynsillään ruiskun perään niin, että käteni olivat kauttaaltaan pienenpienten naarmujen peitossa. Naaja säikäytti yhtäkkisellä nuutumisella, kunnes huomasin, että se jostain syystä ei enää sietänyt maitokorviketta. Maito vaihdettiin kokonaan toipilasruokaan, ja pikkuisenkin olo parani ja paino lähti nousuun. Lautaselta tarjottu ruoka oli pitkään lähinnä kiva leikkialusta, mikä puolestaan johti kivoihin pesusessioihin - samoin kuin vaihtelevasti toiminut ruoansulatus ja aluksi haparoivasti edennyt sisäsiistiksi oppiminen. Koska pikkuisilla ei ollut lämmintä emoa jonka viereen käpertyä, niiden pesäluolaan sujautettiin lämpötyyny jonka päältä tytöt yleensä pällistelivät huoneeseen tulijoita - ja sitten kuuluikin yleensä vaativa kviik!kviik!ruokaa!kviik!


Kuten ylläolevasta kuvasta näkee, nämä pikkuiset selvisivät työläästä alustaan ja ovat nyt hyvää matkaa kasvamassa isoiksi pennuiksi. Ne oppivat - hoitotädin ajoittaisesta epätoivosta huolimatta - sekä syömään, käyttämään hiekkalaatikkoa että pitämään itsensä puhtaana. Kaikki nämä kehitysaskeleet olisivat kuitenkin sujuneet kissaemon avustamana paljon vaivattomammin, ja samalla pennut olisivat saaneet äidiltään arvokasta henkistä tukea matkallaan aikuisiksi. 


Alle luovutusikäiselle pennulle sekä ihmis- että kissaseura ovat tärkeitä jotta ne oppisivat toisaalta olemaan ihmisen kannalta rentoja ja mukavia perheenjäseniä, mutta samalla myös kasvaisivat itsenäisiksi ja tasapainoisiksi kissoiksi. Liian aikaisin emostaan erotetut pennut voivat aikuisinakin olla niin ihmisestä riippuvaisia että esimerkiksi työpäivän ajaksi yksin jääminen aiheuttaa niille stressiä. Toistaiseksi Naaja ja Nejma ovat pärjänneet hyvin keskenään, vaikka ne hakeutuvatkin keskivertopentua enemmän ihmisen iholle kun seuraa on tarjolla. Viime päivinä tytöt ovat jo päässeet tutustumaan myös vähän isompiin pentuihin ja näiden emoon, joten vuorossa onkin kissakielen pikakurssi :)




keskiviikko 18. kesäkuuta 2014

Apukäsinä rekkuilemassa: Eläinlääkärissä 14 kissan kanssa

Aika kuluu kuin siivillä ja viime viikolla Juvan 11 pentua olivatkin jo kasvaneet niin isoiksi, että oli niiden vuoro lähteä elämänsä ensimmäiselle eläinlääkärireissulle. Ohjelmassa olivat terveystarkastukset ja ensimmäiset rokotukset niin pennuille kuin aiemmin rokottamattomille emoillekin. Kissakatraan kantaminen eläinlääkärille olisi ollut kotihoitaja Katjalle aika iso pala yksin purtavaksi, joten lähdin mukaan avuksi.

Kun avasin hoitohuoneen oven, vastassa olivat tuttuun tapaan joka puolella hyörivät pennut, niiden touhuja tarkkailevat emot ja kantokoppia kasaileva Katja. Eläinlääkäriaikaan oli enää reilu puoli tuntia, joten ryhdyimme heti tuumasta toimeen. Pennut olivat onneksi vielä niin kompaktin matkakokoisia, että niille riitti kaksi isoa koppaa; emoille varattiin omat yksiönsä. Pienoisten keräily sujui melko näppärästi, varsinkin kun osa oli jo itse kömpinyt bokseihin ja loputkin kerääntyneet ihmettelemään uusia ilmestyksiä. Emojen kanssa saatiinkin sitten vähän neuvotella. Miisu-mamma meni aika helposti omaan koppaansa ja Emulinkin metsästäminen sängyn alta sujui suhteellisen kivuttomasti, mutta Hille oli päättänyt, ettei lähde matkaan ja piiloutui kaapin alle. Jonkin aikaa konttailtuamme saimme kuitenkin sen pakotiet tukittua, rouvan kaiveltua esille ja sujautettua kantokoppaan. Ehdimme jo huokaista helpotuksesta, kun huomasimme, että yksi bokseista olikin taas tyhjä: Emuli oli onnistunut työntämään kopan kattoluukun auki ja pakenemaan takaisin sängyn alle! Hetken kuluttua Emulikin oli taas lähtövalmiina ja kattoluukku varmistettu vielä nippusiteellä.

Karkulainen Emuli ja nippusiteellä varmistettu kattoluukku

Haalasimme kantokopat autolle, sulloimme ne takapenkille ja jalkatiloihin ja matka kohti Animagi Karhupuistoa saattoi alkaa. Sää oli kaunis ja matkaan toi lisätunnelmaa erityisesti Miisu, joka protestoi outoa elämystä hassulla Aku Ankka -äänellään ja päästeli ilmaan kaasuyllätyksiä, jotka saivat erityisesti hajuille herkän Katjan kasvot vihertämään. Miisun kanssa kuoroon liittyi välillä pienempiäkin piipittäjiä mutta suurin osa pennuista tunsi olonsa turvalliseksi tuttujen veljien ja siskojen seurassa ja nukkui tai touhusi automatkan ajan. Perillä saimme ihanana yllätyksenä kantoapua ystävällisiltä ohikulkijoilta ja pääsimme kunnialla sisään. Seuraamme liittyi vielä kameroineen kuvaajamme Mia, jonka otoksia tämänkin tekstin yhteydessä on.

Vuoroaan odotteleva kissakasa

Odotushuoneen puolella jännittävästä matkasta väsähtäneet pennut vaipuivat rennosti uneen yksi kerrallaan ja tutkimukset ja rokotukset päästiin aloittamaan emoista. Ensimmäisenä vuorossa oli Miisu. Pullottavavatsaisen riutuneen näköisen emokissan maha oli ollut jatkuvasti löysällä ja suurena huolenaiheena olikin se, oliko Miisun koville joutunut elimistö enää edes korjattavissa. Miisu-mamma - niin kuin kaikki mukana olleet isot ja pienet kissat - käyttäytyi yllättävän nätisti osaavan eläinlääkäri Emmin käsittelyssä ja antoi katsoa kiltisti korvat ja hampaat, mitata lämmön ja ottaa vielä diabetesepäilyn vuoksi verinäytteenkin korvasta. Suureksi helpotukseksemme eläinlääkäri totesi, että Miisun kunto on niin hyvä, että voimme vielä jatkaa lääkitystä ja katsoa, miten tilanne etenee.

Hille jännän paikan edessä

Seuraavana vuorossa oli emoista kaikkein ihmisarin Hille, jonka tutkimusta ainakin itse jännitin kaikkein eniten. Vastaan tappelevan kissapaholaisen sijaan saimme kuitenkin kaivella kantokopasta jännityksestä ihan jalattomaksi lamaantuneen emoparan, jonka tutkiminen ja rokotus sujuivat suuremmitta ongelmitta. Pian Hille pääsikin takaisin boksiinsa etsiskelemään jalkoja alleen ja viimeisenä emoista pöydälle nostettiin Emuli. Eläinlääkärin tutkimuksen perusteella Emuli oli terve ja hyväkuntoinen - ja ehkä myös uudestaan pieniin päin! Herraseurassa se olisi siis liikkunut melkein heti edellisten pentujen syntymän jälkeen. Emulin vatsaa päätettiin ihmetellä ultran avulla toisella kertaa ja rokotus jätettiin tietysti raskausepäilyn vuoksi tällä erää antamatta.

"Sano: AAAAAA!"

Emojen jälkeen vuorossa olivat pennut. Tutkimuspöydälle nostetuissa kantokopissa kävi kuhina, kun torkkuvien pikkukissojen joukosta löytyi aina vähintään yksi, joka kävi herättelemässä itselleen painikavereita. Pennut ongittiin esiin yksi kerrallaan, katsottiin niiden silmät, korvat ja hampaat, tunnusteltiin imusolmukkeet, napa ja hännänalus ja lopuksi vielä rokotettiin. Lempeästi ja rauhallisesti toiminut eläinlääkäri ja pitelemisessä avustanut Katja hoitivat hommansa niin hyvin, että muutamaa vinkaisua lukuun ottamatta pennut eivät näyttäneet pistosta edes huomaavan eikä kukaan ollut jälkeenkään päin toimenpiteestä moksiskaan. Pentueen pienin raitapaita oli jopa tulossa takaisin uusintakierrokselle aina, kun kantokopan ovea raotettiin! Kaikki seitsemän komeaa poikaa ja neljä kaunista tyttöä todettiin terveiksi ja ne saivat mukaansa uudenkarheat rokotuskortit. Seuraavan kerran pennut pääsevät eläinlääkäriä tervehtimään noin kuukauden päästä, jolloin ne tehosterokotetaan, mikrosirutetaan ja steriloidaan tai kastroidaan.

Rokotuskorttia ihmettelemässä

Kun kaikki oli valmista, matka kohti kotia saattoi alkaa. Se sujui jo tutuissa merkeissä, joskin kissakuoron jäsenmäärä oli kasvanut useammalla, jo hieman nälästä kiukustuneella pennulla. Perillä, noin kolmen tunnin eläinlääkärireissun jälkeen, kantokopasta ruokakupeille ryntäsikin nälkäinen lauma, joka oli nyt ottanut tärkeän askeleen matkallaan uusiin koteihin.

Eläinlääkärilaskun loppusumma oli nelisensataa euroa ja senkin maksamisessa elintärkeitä ovat lahjoittajamme, joille kaunis kiitos avusta! Kissakesän kuumetessa pienikin apu on meille tärkeää, joten jos haluat liittyä kannatusjäseneksi tai tehdä lahjoituksen, ohjeet löytyvät täältä.



sunnuntai 15. kesäkuuta 2014

Kesäarvonnan voittajat

Blogissa järjestettiin kesäarvonta kesän kunniaksi ja arvottavana oli kaksi pakettia, kissa- ja koira-aiheiset. Paketteja oli sponsoroimassa Tuuloksen Musti ja Mirri. Palkinnot postitetaan voittajille kotiin. Suuret onnittelut molemmille!

onneaonneaonneaonneaonneaonneaonneaonneaonneaonneaonneaonneaonneaonnea


perjantai 13. kesäkuuta 2014

Apukäsinä rekkuilemassa: Viikonloppu varahoitajana

Aina ei oma elämäntilanne salli hoidokkien ottamista, mutta innokkaalle rekkuilijalle kissamaista puuhaa riittää siltikin. Viime viikonloppuna sain kotihoitaja Katjan matkustellessa olla varamammana yhteensä 19 kissalle: hoitopaikan viidelle omalle neitokaiselle, Juvalta tulleille kolmelle emolle ja niiden 11 pennulle. Omaa kissakokemusta oli kertynyt 25 vuoden ajalta ja viime syksynä sain olla hoitamassa yhtä neljän ja kahta kolmen rekkupienokaisen pentuetta, joten otin tehtävän vastaan hetkeäkään epäröimättä henkselit paukkuen. Mikään ei ollut kuitenkaan aivan valmistanut minua siihen, mikä hoitopaikassa odotti.

Viikonlopulle ei juuri tarvinnut muita suunnitelmia tehdä, kun kissalaumaa kävi katsomassa kolme kertaa päivässä ja joka reissuun vierähti matkoineen useampi tunti. Vierailu hoitohuoneessa alkoi aina vaatteiden vaihdolla ja huolellisella käsienpesulla. Näin estetään ikävien yllätysten kulkeutuminen niin ulkomaailmasta hoitohuoneeseen kuin toisinkin päin. Viimeinen varmistus siitä, että kaikki tarpeellinen oli mukana ja pikainen livahdus hoitohuoneen ovesta sisään!

"Ai, moi, sä tulitkin jo..."

Joka puolella näkyi suloisia pieniä karvapalloja, joista osa vilisteli villinä pitkin huonetta, osa oli emojen hellässä huomassa ja osa sammahtanut kesken leikkien mihin milloinkin. Pian hoitotädin jalkojen juureen kerääntyi joukko reippaimpia kertomaan, että nälässä on taas poloisia pidetty tuntikausia! Puhtaaksi nuollut kupit olikin helppo kerätä pois ja pyyhkäistä sottapyttyjen tahrimat ruoka-alustat uutta kierrosta varten. Ruokakaapista löytyi pinokaupalla laadukasta eläinkaupan ruokaa, jota kissalauma rakastaa ja jolla varmistetaan emojen toipuminen raskaudesta ja imetyksestä ja pentujen kasvaminen terveiksi ja reippaiksi pikkukisuiksi. Purkkeja ja pussukoita sai availla pitkästi toistakymmentä ja puuhassa olivat mukana myös innokkaat aterijoijat, jotka tunkivat päitään kuppeihin jo silloin, kun ruoka oli sinne vasta matkalla. Kun nälkäkuolemalta oli jälleen kerran vältytty, oli aika ryhtyä muihin askareisiin.

"Me jo tiskattiin, saisko lisää?"

Ruokakupilta kainaloon tarttui näppärästi alati nälkäinen Miisu-emo, joka sai aamuisin ja iltaisin lääkettä löysään vatsaan. Ihanan hellän ja kärsivällisen emon elimistö oli joutunut todella koville toistuvista raskauksista ja kunnollisen ravinnon puutteesta ja vaikka sen kunto olikin hoitopaikassa jo alkanut kohentua, oli se vieläkin aika säälittävä näky. Käsittelyyn tottumattoman aikuisen kissan lääkitsemisessä on omat haasteensa ja Miisu-mammakin piti paketoida nätisti lakanaan, jotta se ei pääsisi rimpuilemaan ja rei'ittämään lääkitsijää. Pahanmakuinen lääke tuikattiin suuhun ruiskua muistuttavalla pilleripyssyllä - joskus pariinkin kertaan, kun fiksu mamma sai sylkäistyä tabletin ulos suustaan. Lopulta hermostuksesta ja inhasta mausta kuolaava Miisu kuitenkin nielaisi lääkkeen ja pääsi kiitosrapsuttelujen kera ulos paketista.

"O-ou."

Reippaasti syövä lauma tuotti myös reippaasti tavaraa hiekkalaatikoihin ja joka puolella vilistelevät ja painivat pikkukisut muuttivat jo muutamassa tunnissa vastalakaistun lattian aika mielenkiintoisen näköiseksi. Onneksi siivoushommista ei tarvinnut selviytyä yksin: innokkaita apureita pomppi hiekkalaatikoissa ja roikkui siivousvälineissä yllin kyllin.

"Mekin halutaan auttaa!"

Ruoka-, lääkintä- ja siivousrallista selviydyttyä oli aika siirtyä mukavampiin velvollisuuksiin: pentujen sosiaalistamiseen ja punnitsemiseen. Yksi kerrallaan jokainen pikku karvanaama metsästettiin puuhistaan ja se sai vähän paijauksia ja pusutteluja ja oli taas hivenen enemmän tottunut olemaan ihmisen käsiteltävänä. Erityishuomiota saivat osakseen tietysti juuri ne pennut, jotka vielä vähän ihmisjättiläistä arastelivat. Maailmassa ei ole ehkä suloisempaa ääntä kuin pienen kissanpennun kehräys, jolla monet hellittelyhetken palkitsivat. Lopuksi pentu sai vielä piipahtaa keittiövaa'an päälle asetetussa kulhossa, josta osa yritti pongahtaa heti pois kuin vieteriukko, kun taas osa olisi mielellään jäänyt siihen kellimään ja leikkimään pidemmäksikin aikaa. Kaikki olivat kasvamassa hyvää vauhtia; suurin pennuista oli jo lähes kilon painoinen ja pieninkin yli 600-grammainen!

"Hurr purr, olitko johonkin menossa muka?"

Kun kaikki oli kunnossa, oli aika vielä tarkistaa, oliko ruokakuppeihin syytä lisätä syötävää, ottaa likaiset kupit tiskattavaksi ja hipsiä hoitohuoneesta ulos. Ihanien pienten karvakerien ja hellien kissamammojen luota lähteminen oli aina vähän vaikeaa, kun teki mieli vielä ihan pikkuisen kutitella edes yhtä karvamasua, mutta muualla asunnossa odottelivat vielä hoitopaikan omat kissat ja kotonakin piti välillä käydä. Mieli teki kyllä kaapata kaikki suloiset kisut kainaloon ja viedä kotiin, mutta pikaisen laskutoimituksen jälkeen tulin siihen tulokseen, että jo ihan niiden perustarpeiden tyydyttämiseen vaadittava nelinumeroista lukua lähentelevä summa voisi rasittaa turhan paljon kukkaroani.

"Hei hei, hoitotäti!"
Kaiken kaikkiaan viikonloppu yllätti niin sillä, kuinka rankkaa se oli kuin silläkin, kuinka ihanaa se oli! Nyt ymmärrän taas astetta paremmin, kuinka paljon aikaa ja energiaa, ruokaa ja hiekkaa, rakkautta ja huolenpitoa vaatii tällaisen pienokaislauman kasvattaminen reippaiksi terveiksi kissoiksi. Itse jäin kaikesta touhusta väsyneenä mutta akut ihanaa pentuenergiaa pullollaan ihastelemaan ja ihmettelemään niitä, jotka tätä tekevät päivästä ja kuukaudesta toiseen!

Juvan katraan matkan alkutaipaleesta voit lukea blogistamme, seurailla kuulumisia forumillamme ja katsella niiden touhuja livekamerastamme.



tiistai 10. kesäkuuta 2014

Kissojen leikkaustempaus

Rekku Rescue järjesti yhteistyössä eläinlääkäri Satu Olkkosen kanssa kissojen leikkaustempauksen Hämeenlinnassa 8.6.2014. Tarkoituksena oli tarjota ihmisille mahdollisuus leikkauttaa kissansa edulliseen hintaan sekä saada kissat sirutettua ja tarpeen mukaan myös rokotettua samalla kertaa. Kissojen siruttaminen on tärkeää ennaltaehkäisevää eläinsuojelutyötä. Siruttaminen tulee tulevaisuudessa vähentämään löytöeläintalojen taakkaa, sillä rekisteröidyn sirun takaa löytyy omistajan yhteystiedot ja kissa on helppo saada takaisin omaan kotiinsa. Sirun saa rekisteröityä joko Kissaliittoon (eläinlääkäri voi rekisteröidä) tai Turvasiru.fi-palveluun (kaikki voivat rekisteröidä). Pelkästä sirusta ei sinänsä ole kissalle hyötyä, mikäli sen takaa ei löydy tarvittavia tietoja. Tämän takia siru tulisi aina rekisteröidä.

Paidan voit tilata Rekku-kaupasta: http://rekkurescue.com/kauppa.php. Samalla tekstillä on tulossa myös kasseja myyntiin!

Aamulla lähdimme Paulan kanssa kohti Hämeen Suojaa, jossa tempaus järjestettäisiin. Paula on rekkuilija täältä Hämeenlinnasta ja toimii mm. koirien varaajana. Oven takana olivatkin jo ensimmäiset ihmiset odottelemassa kissansa kanssa!

Kissat odottelemassa pääsyä yläkerran leikkaustilaan.
Leikattavaksi oli ilmoitettu etukäteen yhteensä 12 mirriä ja 7 kollia. Aamupäivällä tuli vielä puhelu, josko yksi neiti pääsisi vielä steriloitavaksi ja pääsihän se! Kaikki kissat myös sirutettiin ja samalla hoitui myös kissojen rokotukset vain 5 € lisähintaan. Rekku Rescue halusi tukea vähävaraisten ihmisten lemmikinpitoa ja tarjosi ilmaisen leikkauksen, sirutuksen ja rokotuksen yhteensä viidelle kissalle. Lisäksi paria kissaa vielä tuettiin siten, että omistajalle jäi vain 20 € maksettavaa koko hoidosta.

Eläinlääkäri työssään.
Kollit jonossa.
Kissoja tuli sisään rykelmittäin, kuten niille oli ajat varattu. Tunnin aikana eläinlääkäri sai steriloitua 4 mirriä tai kastroitua 10 kollia, tehokasta toimintaa! Veimme leikkausta odottavat kissat yläkertaan ja samalla kannoimme alas jo hoidettuja kissoja takaisin omistajilleen. Ennen kotiinlähtöä hoidettiin vielä sirujen rekisteröinnit Turvasiru.fi-palveluun. Jos kissa joskus karkaa, saadaan palvelusta haettua kissan omistajan tiedot sirunumeron perusteella ympäri vuorokauden, vuoden jokaisena päivänä.

Leikatut kissat odottelemassa heräämistä.

Leikattu kisu.
Päivä oli kaikinpuolin todella onnistunut! Ihmiset olivat erittäin tyytyväisiä ja kiitollisia saatuaan leikkautettua kissansa. Nyt pitäisi helpottaa merkkailuiden ja mouruamisten suhteen. Me taas olemme tyytyväisiä, että näin pystymme taas vähentämään ei-toivottujen kissanpentujen määrää.

Leikkaustempauksen ja leikkausten tukemisen mahdollisti Paanalan pariskunta, jotka lahjoittivat Rekku Rescuelle häälahjarahansa viime kesänä. Suuri kiitos lahjoituksesta!









perjantai 6. kesäkuuta 2014

Tiihosen tarina

Neiti Tiihonen saapui Satakunnasta veljiensä Jaren ja Henrikin kanssa pk-seudulle etsimään kotia. Ne oli loukutettu pihapiiristä, eikä niillä ollut vajaan vuoden ikään mennessä ollut riittävästi ihmiskontaktia. Neiti Tiihonen oli alkuun todella arka ja pysytteli kylpyhuoneessa kaapin alla aina kun tulin sinne. Pian kuitenkin tullessani huoneeseen, aloin huomata sen olleen kurkkimassa oven alta, mitä me täällä kodissa puuhattiin! Keksin ruokkia sitä kädestä, jolloin se alkoi tottua minuun paremmin. Koskea se ei kuitenkaan antanut, vaan silitysyritykset päättyivät läpsimiseen ja suhinaan.

Tiihosen ensimmäinen päivä hoitopaikassa. Hiekkalaatikolta katseltiin tuimasti
Tämän näköinen pieni tärisevä ”linnupoika” löytyi pesästään ensimmäisinä päivinä
Epäilevä katse
Hoitotoimenpiteitä piti kuitenkin tehdä ja muutenkin kissaa totuttaa käsittelyyn, joten ei muuta kuin kissa pyyhkeen sisään ja telkkaria nyytti kainalossa katselemaan! Näitä harjoituksia tehtiin useamman kerran viikossa. Kissan saaminen kiinni ilman, että se meni aivan paniikkiin jahtaamisesta, oli todella haasteellista ja muutamia naarmujakin siinä sai. Vietin mahdollisimman usein aikaani hoitohuoneessa, jotta Tiihonen tottuisi ääneeni ja läsnäolooni. Välillä kuunneltiin myös lintujen ääniä tietokoneelta ja niitä Tiihis uskaltautui jopa tulla vähän kuunteleman piilopaikastaan. Pienistä edistysaskeleista huolimatta usein tuntui, että kissa edistyi huonosti, oli edelleen arka ja aina läsnäollessani kyyhötti nurkassa. Aloin pelätä, ettei sitä voida sijoittaa uuteen kotiin arkuutensa vuoksia ja millaista kissan elämä tulisi olemaan jatkuvassa pelossa.

Syliin totuttamista pyyhkeessä
Yritin tehdä kaikkeni, jotta kissa rohkaistuisi. Leluilla se ei alkuun uskaltanut leikkiä ollenkaan, mutta lopulta keksin laser-osoittimen ja jää murtui! Tiihosesta kuoritui yhtenä iltana leikkisä hurjia loikkia tekevä pentu. Kun leikkimisen riemu oli kerran löydetty, alkoivat muutkin lelut kiinnostaa ja Tiihis uskaltautui leikkimään myös minun nähteni.  

Rohkeampana jo
Eristyksen jälkeen Tiihonen pääsi tutustumaan omiin kissoihini. Se oli jo kovasti jutellut kissojeni kanssa oven läpi ja oli aivan riemuissaan, kun se lopulta pääsi niiden seuraan. Tara-kissastani tuli sille emohahmo ja Tiihis seurasi Taraa joka paikkaan ja kujerteli ja viserteli pienellä äänellään kavereilleen. Eräänä iltana nukkumaan käydessäni kuulin kovaa kehräystä: Tiihis siellä oli ikionnellisena kömpinyt jalkopäähäni Taran viereen nukkumaan.

Tässä tutustutaan Taran kanssa pallorataan
Tiihiksen oltua minulla reilun kuukauden, tuli varaaja Erjalta viesti, että nyt olisi lupaava kotiehdokas Tiihoselle löytynyt. Tiihosen ihmiset ajoivat pitkän matkan katsomaan kissaa luokseni. Juttelimme pitkän tovin, kerroin Tiihiksen tavoista, ruokavaliosta ja kyselin heidän kissakokemuksestaan. Kotihoitaja on aina viimeinen, joka varaajan ensin haastateltua kotiehdokkaan näkee lopulta kotiehdokkaat ja jos jotain on pielessä, niin kissan kodinetsintää vielä jatketaan.Yleensä myös kissaa ei saa heti mukaansa, vaan ensin kodin on mietittävä ainakin yön yli päätöstään. Tiihosen tapauksessa kyseessä oli selvästi napakymppi. Se pääsi ihanaan kotiin, jolla oli ennestään kokemusta aroista kissoista ja sai siellä kaksi mukavaa kissakaveria seurakseen. Nykyään Tiihonen tervehtii iloisesti isäntäväkeään, antaa silitellä ja syliinkin antaa ottaa. Ja tietenkin kissakavereiden kanssa vedetään rallia, niin kuin nuoren kissan kuuluukin. Tiihonen on hieno esimerkki siitä, miten palkitsevaa aran kissan kanssa työskentely voikaan olla. Kaikki hoitolaiset ovat jättäneet tassunjäljen sydämeeni ja aina niistä luopuminen on vaikeaa. Palkitsevaa kuitenkin on nähdä kodittomien kissojen saavan uuden mahdollisuuden ja pääsevän ihaniin rakastaviin koteihin.


Taran kanssa ulos tähystelemässä

Tiihiksen viimeinen viikonloppu hoitopaikassa ja rento moikkaus sohvalta!



keskiviikko 4. kesäkuuta 2014

Eino-kissan ensipäivät hoitokodissa



Saimme toukokuun puolivälissä kotiimme ensimmäisen hoitokissamme, Einon. Ensitöikseen pitkän automatkan jälkeen Eino säntäsi ulos kuljetuslaatikosta... meidän luoksemme rapsutettavaksi. Hän oli todella reipas ja kohtelias. Katseli ympärilleen, mutta ennenkaikkea hakeutui meidän seuraamme.

Vuorokauden yhdessäelon jälkeen todettakoon seuraavaa: 
Eino on risteytys
- kissaa (geneettisesti)
- ilvestä (koko & korvanpäiden tupsut)
- pulua (kehräysäänet)
-koiraa (nukkuminen sängyssä jalkopäissä, jokaisella askeleella mukana seuraaminen katseella "mihin nyt mennään?" ja rapsutusmieltymykset – samat kuin koirilla)

Parasta Einossa mielestäni tähän asti on se, että hän on niin lempeän oloinen. Vessaa osaa käyttää todella siististi, mikä minut jopa yllätti. Rapsutusta hakee kovasti puskemalla ja välillä yrittäen kaksin tassuin tarttua rapsuttavaan käteen kuin halaten.  



Einon ensimmäisen eläinlääkärikäynnin yhteydessä huomattiin, että osa pojan hampaista oli pahasti vaurioituneita ja hammaskalusto tulisi tarvitsemaan kunnon remontin. Einolle varattiinkin pian aika hammaslääkärille. Hampaidenhoito on todella kallista, joten Einosta päätettiin tehdä Rekku Rescuen kummikissa. Näin toivomme saavamme hieman apua Einon eläinlääkärikuluihin.

Apua Einolle voi lahjoittaa seuraavasti:
Tilinumero: FI09 5780 3820 0828 72
Saaja: Rekku Rescue ry
Viestiksi: Lahjoitus, kummikissa Eino

Suuri kiitos kaikille Einoa auttaneille!