Aina ei oma elämäntilanne salli hoidokkien ottamista, mutta innokkaalle rekkuilijalle kissamaista puuhaa riittää siltikin. Viime viikonloppuna sain kotihoitaja Katjan matkustellessa olla varamammana yhteensä 19 kissalle: hoitopaikan viidelle omalle neitokaiselle, Juvalta tulleille kolmelle emolle ja niiden 11 pennulle. Omaa kissakokemusta oli kertynyt 25 vuoden ajalta ja viime syksynä sain olla hoitamassa yhtä neljän ja kahta kolmen rekkupienokaisen pentuetta, joten otin tehtävän vastaan hetkeäkään epäröimättä henkselit paukkuen. Mikään ei ollut kuitenkaan aivan valmistanut minua siihen, mikä hoitopaikassa odotti.
Viikonlopulle ei juuri tarvinnut muita suunnitelmia tehdä, kun kissalaumaa kävi katsomassa kolme kertaa päivässä ja joka reissuun vierähti matkoineen useampi tunti. Vierailu hoitohuoneessa alkoi aina vaatteiden vaihdolla ja huolellisella käsienpesulla. Näin estetään ikävien yllätysten kulkeutuminen niin ulkomaailmasta hoitohuoneeseen kuin toisinkin päin. Viimeinen varmistus siitä, että kaikki tarpeellinen oli mukana ja pikainen livahdus hoitohuoneen ovesta sisään!
 |
| "Ai, moi, sä tulitkin jo..." |
Joka puolella näkyi suloisia pieniä karvapalloja, joista osa vilisteli villinä pitkin huonetta, osa oli emojen hellässä huomassa ja osa sammahtanut kesken leikkien mihin milloinkin. Pian hoitotädin jalkojen juureen kerääntyi joukko reippaimpia kertomaan, että nälässä on taas poloisia pidetty tuntikausia! Puhtaaksi nuollut kupit olikin helppo kerätä pois ja pyyhkäistä sottapyttyjen tahrimat ruoka-alustat uutta kierrosta varten. Ruokakaapista löytyi pinokaupalla laadukasta eläinkaupan ruokaa, jota kissalauma rakastaa ja jolla varmistetaan emojen toipuminen raskaudesta ja imetyksestä ja pentujen kasvaminen terveiksi ja reippaiksi pikkukisuiksi. Purkkeja ja pussukoita sai availla pitkästi toistakymmentä ja puuhassa olivat mukana myös innokkaat aterijoijat, jotka tunkivat päitään kuppeihin jo silloin, kun ruoka oli sinne vasta matkalla. Kun nälkäkuolemalta oli jälleen kerran vältytty, oli aika ryhtyä muihin askareisiin.
 |
"Me jo tiskattiin, saisko lisää?"
|
Ruokakupilta kainaloon tarttui näppärästi alati nälkäinen Miisu-emo, joka sai aamuisin ja iltaisin lääkettä löysään vatsaan. Ihanan hellän ja kärsivällisen emon elimistö oli joutunut todella koville toistuvista raskauksista ja kunnollisen ravinnon puutteesta ja vaikka sen kunto olikin hoitopaikassa jo alkanut kohentua, oli se vieläkin aika säälittävä näky. Käsittelyyn tottumattoman aikuisen kissan lääkitsemisessä on omat haasteensa ja Miisu-mammakin piti paketoida nätisti lakanaan, jotta se ei pääsisi rimpuilemaan ja rei'ittämään lääkitsijää. Pahanmakuinen lääke tuikattiin suuhun ruiskua muistuttavalla pilleripyssyllä - joskus pariinkin kertaan, kun fiksu mamma sai sylkäistyä tabletin ulos suustaan. Lopulta hermostuksesta ja inhasta mausta kuolaava Miisu kuitenkin nielaisi lääkkeen ja pääsi kiitosrapsuttelujen kera ulos paketista.
 |
"O-ou."
|
Reippaasti syövä lauma tuotti myös reippaasti tavaraa hiekkalaatikoihin ja joka puolella vilistelevät ja painivat pikkukisut muuttivat jo muutamassa tunnissa vastalakaistun lattian aika mielenkiintoisen näköiseksi. Onneksi siivoushommista ei tarvinnut selviytyä yksin: innokkaita apureita pomppi hiekkalaatikoissa ja roikkui siivousvälineissä yllin kyllin.
 |
"Mekin halutaan auttaa!"
|
Ruoka-, lääkintä- ja siivousrallista selviydyttyä oli aika siirtyä mukavampiin velvollisuuksiin: pentujen sosiaalistamiseen ja punnitsemiseen. Yksi kerrallaan jokainen pikku karvanaama metsästettiin puuhistaan ja se sai vähän paijauksia ja pusutteluja ja oli taas hivenen enemmän tottunut olemaan ihmisen käsiteltävänä. Erityishuomiota saivat osakseen tietysti juuri ne pennut, jotka vielä vähän ihmisjättiläistä arastelivat. Maailmassa ei ole ehkä suloisempaa ääntä kuin pienen kissanpennun kehräys, jolla monet hellittelyhetken palkitsivat. Lopuksi pentu sai vielä piipahtaa keittiövaa'an päälle asetetussa kulhossa, josta osa yritti pongahtaa heti pois kuin vieteriukko, kun taas osa olisi mielellään jäänyt siihen kellimään ja leikkimään pidemmäksikin aikaa. Kaikki olivat kasvamassa hyvää vauhtia; suurin pennuista oli jo lähes kilon painoinen ja pieninkin yli 600-grammainen!
 |
| "Hurr purr, olitko johonkin menossa muka?" |
Kun kaikki oli kunnossa, oli aika vielä tarkistaa, oliko ruokakuppeihin syytä lisätä syötävää, ottaa likaiset kupit tiskattavaksi ja hipsiä hoitohuoneesta ulos. Ihanien pienten karvakerien ja hellien kissamammojen luota lähteminen oli aina vähän vaikeaa, kun teki mieli vielä ihan pikkuisen kutitella edes yhtä karvamasua, mutta muualla asunnossa odottelivat vielä hoitopaikan omat kissat ja kotonakin piti välillä käydä. Mieli teki kyllä kaapata kaikki suloiset kisut kainaloon ja viedä kotiin, mutta pikaisen laskutoimituksen jälkeen tulin siihen tulokseen, että jo ihan niiden perustarpeiden tyydyttämiseen vaadittava nelinumeroista lukua lähentelevä summa voisi rasittaa turhan paljon kukkaroani.
 |
| "Hei hei, hoitotäti!" |
Kaiken kaikkiaan viikonloppu yllätti niin sillä, kuinka rankkaa se oli kuin silläkin, kuinka ihanaa se oli! Nyt ymmärrän taas astetta paremmin, kuinka paljon aikaa ja energiaa, ruokaa ja hiekkaa, rakkautta ja huolenpitoa vaatii tällaisen pienokaislauman kasvattaminen reippaiksi terveiksi kissoiksi. Itse jäin kaikesta touhusta väsyneenä mutta akut ihanaa pentuenergiaa pullollaan ihastelemaan ja ihmettelemään niitä, jotka tätä tekevät päivästä ja kuukaudesta toiseen!
Juvan katraan matkan alkutaipaleesta voit lukea
blogistamme, seurailla kuulumisia
forumillamme ja katsella niiden touhuja
livekamerastamme.
Palkintoja sponsoroimassa
