Verenluovuttaja, eli Sankarikoira

Osallistuin Hämeenlinnan Univetin ja Mustin & Mirrin järjestämään koirakävelyyn hoitolaiseni Naaskelin kanssa ja saimme sieltä kutsun tulla luovuttamaan verta. En ollut ennen juuri kiinittänyt huomiota koirien verenluovutukseen, varsinkin kun vertaluovuttavan koiran täytyy olla vähintään 30 kg:n painoinen ja omani ovat 10-20 kg:n välillä. Toinen syy on, että itsekään en verta koskaan ole luovuttanut, julkisena syynä yleensä sanon, että itse jään vaadittavasta painorajasta pari kiloa, mutta todellisuudessa voin huonosti samantien, kun näen neulan lääkärin kädessä.

Mutta tokihan sitä koiran voi viedä luovuttamaan verta, ajattelin. Eihän siinä tarvitse itse jännittää, tai altistua kylmä hiki pinnassa neulanpistoille. Haluaisin kuitenkin auttaa, nyt kun olisi sopivankokoinen koirakin käsillä. Koirakin kun saattaa tarvita verensiirtoa esimerkiksi käärmeenpureman jälkeen tai rotanmyrkkyä syötyään.

 Naaskel odotteli verenluovutukseen pääsyä rauhallisesti ja kärsivällisesti.

Varasin ajan ja olin valmistautunut aika pikaiseen käyntiin, vaikka sainkin ohjeet, ettei koiraa pidä ruokkia ennen verenluovutusta, koska se rauhoitetaan. Koiran verenluovutukseen kannattaa kuitenkin varata jopa 1,5 h aikaa, sillä ensin koiralta otetaan verinäyte, josta selvitetään koko verenkuva ja toki myös veriryhmä. Tulosten valmistumiseen menee parikymmentä minuuttia, ja vasta jos testeistä ei ilmene mitään erikoista, tehdään koiralle yleistarkastus; kuunnellaan sydän, keuhkot, tunnustellaan, käännellään ja väännellään.

Ensimmäinen verinäyte otetaan etujalasta, kuin mikä muu verinäyte tahansa

.

Verinäytteitä otetaan kahteen putkeen

Hoidokkini selviytyi näistä kaikista kokeista ja tarkastuksista puhtain paperein, joten seuraavaksi annettiin rauhoituspiikki verenottoa varten. Uni tuli alle kymmenessä minuutissa ja päästiin laittamaan myös nesteytyskanyyli eli "tippa".

Kun varsinaista verenluovutusta varten kaulan sivuun ajeltiin iso "ikkuna" karvoihin ja kaulasuonta alettiin etsiä, kävi mielessä tuleekohan itselle nyt se heikotus, kun isompi neula kohta otetaan esiin. Ja melkein tulikin, sillä verenluovutusneula oli kuin olikin iso. Siis todella iso. Tuli mieleen lähinnä sukanpäättelyyn tarkoitettu parsinneula, tässä tapauksessa vieläpä ontto sellainen. Neulaan pystyi katsomaan päästä sisään, ja kärki oli isosti viistetty. Kun lääkäri vielä varoitti, että tämä voi näyttää vähän ikävältä, sillä kaulasuoni usein lipeää alta pois, kunnes neulan saa kunnolla osumaan, tuntui että toin koiran ennemminkin kidutettavaksi. Mutta onneksi lääkäri lisäsi, että koira tuntee piston vain sen hetken, kun neula läpäisee ihon, ja vaikka suonta joudutaankin neulalla vähän etsimään, se ei koirasta enää tunnu juuri miltään. Hän kertoi vielä, että on koiria, jotka eivät tarvitse rauhoitusta lainkaan, vaan osaavaat maata aivan hiljaa paikallaan koko verenluovutuksen ajan. Ehkä se vakuutti minut, ettei tästä isompia kiputiloja jää hoitokoirallenikaan.

Uni tuli ja kanyylin laiton jälkeen voidaan alkaa verenottoon.

Varsinainen luovutettava veri otetaan kaulasuonesta

Verestä erotetaan suoraan luovutuksessa veriplasma omaan pussiinsa. Näin veri voidaan pakastaa ja se säilyy pidempään.

Veri soljui lopulta hyvin ja pussin täyttyminen kesti muutamia minuutteja. Vielä hetken annettiin nesteytyksen jatkua verenoton jälkeen, kunnes kanyylikin otettiin pois. Herätyspiikki annettiin vielä lopuksi ja Naaskel sai heräillä rauhassa lämpöisen viltin alla. Kun jalat taas kantoivat, oli Naaskel yhtä iloinen kuin ennenkin ja nuuskutteli antaumuksella verenluovutuksesta vastineeksi saamaansa ruokasäkkiä. Selvästi kokemus koetteli enemmän omistajaa kuin koiraa, mutta lähdimme molemmat tyytyväisellä mielellä kotiin. Arjen sankariteko sujui kaikinpuolin hyvin, kiitos ammattitaitoisen Univet Hattulan henkilökunnan ja ihanan kiltin hoidokkini.

 Jälkeenpäin kelpasi köllötellä sankarina sohvalla!

                                       

                                          Muistoksi saimme  myös Sankari-avaimenperän