Äkäpusseja kesyttelemässä: Lampolan tytöt

Blogissamme on aiemminkin kirjoitettu juvalaisesta Super-pentukatraasta, jonka vaiheissa olen saanut olla tiiviisti mukana alusta asti. Ensimmäiset yksitoista pentua ovat kaikki jo uusissa kodeissaan, mutta myöhemmin kesällä mummon pihalta saatiin kiinni vielä muutama pentu: Untamo, Ukko, Tapio - ja lampolasta siskokset Kyllikki ja Louhi. Mitä vanhemmaksi kissanpentu elää ilman ihmiskontaktia, sitä vaikeampaa sen kesyttäminen on, joten vasta noin kolmen kuukauden ikäisenä hoitopaikkoihin päätyneen viisikon kohdalla tiedossa oli erittäin haastava projekti, jonka onnistumisesta ei ollut takeita.

Arkalaisten kesyttäminen on lähellä sydäntäni ja kun kotinikin tarjoaa siihen juuri sopivat puitteet, pyrimme yleensä sellaisia hoitolaisia minulle järjestämään. Super-kesytysprojektin aloitin kevyellä alkulämmittelyllä, kun jo ensitapaamisella hurjana sähissyt ja nahkahansikkaan kimppuun käynyt Kyllikki kolahti jostain syystä sydänjuuriini asti. Aika perheenlisäykseen oli juuri oikea ja niinpä pyysinkin saada pienen villipedon itselleni kotihoitoon. Kyllikin, tuttavallisemmin Kyllin, kanssa yhteisymmärrykseen pääsemiseen meni vain kolmisen päivää ja luovutussopimukset allekirjoitettiin pian sen jälkeen. Niinpä minulla olikin nyt kaksi reipasta kilttiä tyttöä, Kylli ja kolmevuotias Alli, näyttämässä mallia seuraavalle villikolle.

Kylli ennen...

...ja jälkeen.

Kyllin sisko Louhi oli ollut jo muutaman viikon kotihoidossa toisaalla ja viihtynyt siellä kissakavereiden kanssa hyvin. Ihminen oli sille kuitenkin edelleen kauhistus, jota piti pötkiä pakoon. Niinpä päätimme, että sen oli aika päästä tehokesytykseen. Louhi, kuten kaikki muutkin hoidokit, aloittaisi vierailunsa luonani eristyksessä kylpyhuoneessa ja eteisessä, jonka ovessa olevasta ikkunasta se saisi tarkkailla elämänmenoa muualla asunnossa. Eristyksen tarkoituksena on ehkäistä tartuntoja ja antaa omien kissojen ja hoidokkien tutustua toisiinsa alkuun turvallisesti hajujen ja äänien kautta. Arkalaisten kanssa kontaktin luominen ihmiseen on myös helpompaa pienemmässä tilassa, jossa pakoteitä ei ole eikä näin ollen jouduta pelottavaan jahtaamiseen kissan kiinni saamiseksi. Vanha konkari Alli katseli tietävän näköisenä, kun laitoin eristystilaa valmiiksi uutta tulokasta varten: siivosin, desinfioin ja laitoin hiekkalaatikon, ruokakupit, lelut ja muut tarvikkeet paikoilleen.

Taloon tuli Grumpy Cat potenssiin kymmenen.

Kun kaikki oli valmista, Louhi saapui taloon ja jo alkumetreillä ymmärsin, että sen kanssa en pääsisi yhtä helpolla kuin Kyllin kanssa. Ihmisaralla pikkukissalla oli kaiken kukkuraksi silmätulehdus, joten haaveet rauhallisesta tutustumisesta sai heittää romukoppaan, kun silmävoidetta piti laittaa kaksi kertaa päivässä. Ei siis auttanut kuin vetää paksut nahkahansikkaat käteen ja pyydystää hurjana muriseva ja sähisevä, ensimmäisillä kerroilla pitkin seiniä paniikissa sinkoileva kissa pyyhkeenmutkaan burritoksi, lääkitä ja samalla aloittaa totuttaminen ihmisen läheisyyteen. Vaikka tilanne oli pienelle kissalle todella pelottava, se ei onneksi kertaakaan yrittänyt välttää kiinnijäämistä puremalla tai raapimalla. Toivoa antoi myös se, että turvallisen välimatkan päästä Louhi kertoi ahkerasti silmiään siristelemällä, ettei sillä ollut pahoja aikeita pelostaan huolimatta. Minun tehtäväkseni jäi siis pysytellä rauhallisena tilanteessa kuin tilanteessa ja huolehtia siitä, että jokainen kontakti Louheen tietäisi sille jotain positiivista: ruokaa, herkkuja, mielenkiintoisia leikkihetkiä tai hyvältä tuntuvaa silittelyä.

Malliesimerkki silmien siristelystä.

Seuraavat kymmenen päivää menivät melkoisessa tunteiden vuoristoradassa. Välillä iski epätoivo, kun mitä tahansa teinkään, vastassa oli vain epäluuloista murinaa, sähinää ja kyyristelyä. Paineet tuntuivat kovilta, kun surullinen tosiasia oli se, että uuteen kotiin ei voitaisi sijoittaa kissaa, jota ei pystyttäisi millään tavalla käsittelemään. Siinä tapauksessa Louhelle itselleenkin olisi parempi päästä nukkumaan kuin elää loppuelämänsä ihmistä stressaten ja peläten. Toisaalta pienetkin edistysaskeleet - rentoutuminen silitettäessä, huiskalelun huitaisu käpälällä, syöminen lähelläni - valoivat taas vähän lisää uskoa Louhen tulevaisuuteen. Suurena apuna toimivat omat kissakuiskaajakissani, joiden luottavaista suhtautumista minuun Louhi saattoi tarkkailla lasin läpi. Louhen silmätulehduksen parannuttua otin myös tavaksi ottaa toisen tai molemmat vierailemaan eristystilaan kanssani, jolloin toisia kissoja rakastava pikkuvillikko rentoutui aina silminnähden.

Tarkkailuoppilas terävänä.

Kymmenentenä päivänä väsynyttä töistätulijaa odotti erityisen pahantuulinen pikkupaholainen, joka vaikutti unohtaneen kaikki aiemmin otetut edistysaskeleet. Leikkiä ei huvittanut, kättä pötkittiin pakoon eivätkä namitkaan kiinnostaneet. Lannistuneena mietin, että ainakaan minun taidoillani ei tästä kissasta kesyä tulisi. Päätin kuitenkin yrittää vielä kerran silitellä Louhea ennen nukkumaanmenoa. Lähestyin rahilla makoilevaa kissaa rauhallisesti, ojensin hitaasti käden sitä kohti ja tutun matalan murinan ja sähinän säestämänä aloin silittää silkkistä turkkia. Pian murina lakkasi, Louhi siirtyi vähitellen rennompaan asentoon ja lopulta - ihmeiden ihme - alkoi kehrätä! Sanat eivät riitä kuvailemaan sitä onnen tunnetta, jonka vallassa istuin silmänurkkia toisella kädellä pyyhkien silittelemässä suloisesti kehräävää villikkoa. Vasta pitkän ajan kuluttua maltoin lopettaa ja lähteä nukkumaan, sydän täynnä uutta toivoa ja rakkautta tuota pientä urheaa kissaa kohtaan, joka onnistui vihdoinkin voittamaan pelkonsa.

Vapaus on hämmentävää.

Kun se jokin katkaisin oli naksahtanut oikeaan asentoon Louhen mielessä, edistys oli nopeaa. Lähestyvää kättä piti vieläkin vähän varoitella välillä vaimealla murinalla ja sähinällä, mutta kehräysmoottori käynnistyi aina siliteltäessä ja rentoutuminen tapahtui kerta kerralta nopeammin. Muutamaa päivää myöhemmin päätinkin, että oli aika päästää Louhi eristyksestä. Avointa ovea se tuijotti tovin hämmentyneenä eikä uskaltanut liikkua, mutta kun ymmärrys valkeni siitä, että nyt on lupa mennä, se lähti rohkeasti tutustumaan uuteen elintilaansa. Aluksi tervehdittiin innokkaasti kissakavereita, sitten tutkittiin pikaisesti asunto ja lopulta aloitettiin Kylli-siskon kanssa hurja hippaleikki, jota kestikin sitten yli neljä tuntia! Kun eristyksen aikana kertynyttä energiaa oli saatu vähän purettua, päiväunet olivat suloistakin suloisemmat siskon kyljessä kiinni.

Onni on... päiväunet siskon kanssa.

Nyt, kolmisen viikkoa myöhemmin, on vaikeaa enää edes muistaa, millainen pikkupaholainen eteisessäni asusteli. Louhi osallistuu uteliaana kaikkiin talon askareisiin, tykkää tarkkailla maailmaa ikkunasta, leikkii onnellisena Kylli-siskon ja Alli-tädin kanssa ja makoilee rentona milloin missäkin. Hoitotätiin suhtaudutaan vieläkin pienellä varauksella ja villeissä tunnelmissa pötkitään kyllä ähäkutti-puhekupla pään päällä pakoon mutta rauhallisina hetkinä, mielellään kissakaverin kanssa yhdessä, otetaan vastaan rapsutuksia onnellisena kehräten. Ujostelun herkuille perso neiti unohtaa myös saman tien, jos jostain tulee huumaavia tuoksuja: se kävelee vaikka päältä napatakseen juustonpalan leivältä ja nuolee huolellisesti sormista viimeisenkin namimolekyylin. Paras paikka nukkua on siskon kyljessä kiinni, mutta joskus hoitotätikin saa uniseuraa. Huiskaleluilla ja erilaisilla palloilla ja hiirillä leikittäjällä on naurussa pitelemistä, kun siskokset loikkivat hassusti sinne tänne lelujen perässä.

Kerrostalokyttääjät Louhi ja Alli.

Hoitotädin päiväunikaverit.

Vaikka se haikealta tuntuukin, Louhi alkaa siis olla valmis muuttamaan ikiomaan kotiin. Uudelta kodilta se kaipaa rauhallista eloa ja kärsivällisyyttä luottamuksen lujittamiseen sekä reippaan, aktiivisen, läheisyydestä pitävän kissakaverin tai useampiakin hippaleikkeihin, painimaan, hempeilemään ja nukkumaan sylikkäin. Jos siis haluat tarjota kodin tälle kauniille, ihanalle, persoonalliselle sydämenvalloittajalle, ota yhteyttä varaajaan (tiedot löytyvät täältä). Kun lähdön hetki koittaa Louhelle, iso pala sydämestä lähtee sen mukana, mutta päällimmäisenä tunteena lienee siltikin kiitollisuus siitä, että vaikeasta alusta huolimatta tarinalla oli onnellinen loppu.