Kummikissat Runo ja Virke eläinlääkärissä

Kummikissoillemme Runolle ja Virkkeelle oli varattu aika eläinlääkäriin tarkastukselle, ja töistä kotiin kiirehtiessäni kiittelin mielessäni sateetonta säätä. Matkan taittaisimme nimittäin julkisilla, kun kyytiä ei ollut järjestynyt. Molemmat menivät kuljetusboksiin nätisti mutta heti bussiin päästyämme alkoi surkea, pieni nau'unta. Runo ei selkeästi pitänyt bussilla matkustamisesta... Itse jännitin, mitä klinikalla mahdetaan kaksikosta sanoa.

Klinikalla tapasin Mian, joka oli tullut kuvaamaan käyntiämme, ja pääsimme saavuttuamme juuri sopivasti suoraan vastaanotolle. Runo pääsi ensimmäisenä tutkittavaksi, sillä se oli tulossa jo oma-aloitteisesti boksista ulos Virkkeen torkkuessa rauhallisesti.

Runo käyttäytyi eläinlääkärin käsittelyssä todella hienosti, vaikka hieman ujo neiti onkin. Riemastuttavat uutiset saimme Runon hännästä, joka siis on joskus katkennut trauman seurauksena. Hännäntöpön päässä luustoa peittää aivan normaalisti iho -  karva siihen tuskin koskaan kasvaa takaisin, mutta koska töpö ei kissaa itseään millään tavalla haittaa, ei sille ole tarpeen tehdä mitään. 

Korvissa Runolla oli edelleen runsaasti eritettä. Toisinaan pahan korvapunkkitartunnan seurauksena korvia ei ole edes mahdollista saada kotikonstein puhtaaksi, sillä eritettä on niin syvällä korvissa. Jatkamme kuitenkin vielä kotona korvien puhdistamista päivittäin ja toivomme, että se riittää. Käynnin yllätys Runon suhteen oli se, että hampaista löytyi kipeän näköisiä vaurioita, hammaskiveä ja ientulehdusta. Vähintään yksi alaposkihammas olisi poistettava hammassyöpymän takia. Hampaiden katsominen olikin ainoa toimenpide, jota Runo vastusteli enemmän: luultavasti suu on reppanalla ollut kipeä.

Runoa tutkittaessa heräili Virkekin torkuiltaan ja sen vuoro oli seuraavaksi. Pikkuisella oli myös vielä korvapunkkien eritettä korvakäytävissä, joten sen kanssa jatketaan myös päivittäistä putsailua. Mahdollisen sisäkorvan tulehduksen varalta Virke sai antibioottikuurin. 

Virkkeen refleksejä ja liikkumista tutkittiin tarkasti. Liikkeiden seuraamiseksi siirryimme klinikan eteiseen, sillä kävelyä oli helpompi seurata mattojen päällä. Virke ehti hurmata muutaman asiakkaan sekä myöskin kakkaamaan matolle... Hätä ei lue lakia, tuumasi pikkuinen, kun eläinlääkäri siivosi kakkaa klinikan eteismatolta. :D

Virkkeen oireet viittaavat johonkin keskushermostolliseen sairauteen, todennäköisimpänä jo epäiltyyn pikkuaivojen kehityshäiriöön. Tilasta ei kissalle itselleen ole haittaa, kun oireetkin ovat kohtuullisen lieviä, joten pikkuinen kykenee normaalin elämään sen kanssa. Tulevan kodin täytyy tietysti ymmärtää Virkkeen erityinen tila ja ottaa se huomioon kissan seuraamisessa ja kodin turvallisuudessa. 

Runolle on varattu aika hammashoitoon tulevana torstaina ja kirjoittelen lisää ihanaisen mamin voinnista tuon jälkeen. Haaveilen jo hieman josko kaksikolle löytyisi koti yhdessä, sillä tätä pientä perhettä olisi sääli erottaa. Emo on tottunut lapsukaisensa poikkeavuuteen jo pienestä pitäen ja osaa suhtautua siihen normaalisti. Ja mikä olisi pikkuiselle parempi seuralainen kuin oma äiti! Tänäänkin katselin sydän hellyydestä sulaen, kun kaksikko leikki keskenään.

Tässä hieman terveisiä Virkkeen omasta peuhuhetkestä 

Käyntikertomukset Felinasta

Runo ja Virke kiittävät jo kaikesta tähän menneestä saaneestaan avusta!

Auta tätä kissakaksikkoa osallistumalla kummikissakeräykseen: FI09 5780 3820 0828 72 

viitenumero: 5089

Kiitos avustasi!

Rekku Rescue ry:lle on myönnetty keräyslupa POL-2014-10502 ajalle 1.1.2015-31.12.2016 koko maahan Ahvenanmaata lukuun ottamatta.

Äkäpusseja kesyttelemässä: Lampolan tytöt

Blogissamme on aiemminkin kirjoitettu juvalaisesta Super-pentukatraasta, jonka vaiheissa olen saanut olla tiiviisti mukana alusta asti. Ensimmäiset yksitoista pentua ovat kaikki jo uusissa kodeissaan, mutta myöhemmin kesällä mummon pihalta saatiin kiinni vielä muutama pentu: Untamo, Ukko, Tapio - ja lampolasta siskokset Kyllikki ja Louhi. Mitä vanhemmaksi kissanpentu elää ilman ihmiskontaktia, sitä vaikeampaa sen kesyttäminen on, joten vasta noin kolmen kuukauden ikäisenä hoitopaikkoihin päätyneen viisikon kohdalla tiedossa oli erittäin haastava projekti, jonka onnistumisesta ei ollut takeita.

Arkalaisten kesyttäminen on lähellä sydäntäni ja kun kotinikin tarjoaa siihen juuri sopivat puitteet, pyrimme yleensä sellaisia hoitolaisia minulle järjestämään. Super-kesytysprojektin aloitin kevyellä alkulämmittelyllä, kun jo ensitapaamisella hurjana sähissyt ja nahkahansikkaan kimppuun käynyt Kyllikki kolahti jostain syystä sydänjuuriini asti. Aika perheenlisäykseen oli juuri oikea ja niinpä pyysinkin saada pienen villipedon itselleni kotihoitoon. Kyllikin, tuttavallisemmin Kyllin, kanssa yhteisymmärrykseen pääsemiseen meni vain kolmisen päivää ja luovutussopimukset allekirjoitettiin pian sen jälkeen. Niinpä minulla olikin nyt kaksi reipasta kilttiä tyttöä, Kylli ja kolmevuotias Alli, näyttämässä mallia seuraavalle villikolle.

Kylli ennen...

...ja jälkeen.

Kyllin sisko Louhi oli ollut jo muutaman viikon kotihoidossa toisaalla ja viihtynyt siellä kissakavereiden kanssa hyvin. Ihminen oli sille kuitenkin edelleen kauhistus, jota piti pötkiä pakoon. Niinpä päätimme, että sen oli aika päästä tehokesytykseen. Louhi, kuten kaikki muutkin hoidokit, aloittaisi vierailunsa luonani eristyksessä kylpyhuoneessa ja eteisessä, jonka ovessa olevasta ikkunasta se saisi tarkkailla elämänmenoa muualla asunnossa. Eristyksen tarkoituksena on ehkäistä tartuntoja ja antaa omien kissojen ja hoidokkien tutustua toisiinsa alkuun turvallisesti hajujen ja äänien kautta. Arkalaisten kanssa kontaktin luominen ihmiseen on myös helpompaa pienemmässä tilassa, jossa pakoteitä ei ole eikä näin ollen jouduta pelottavaan jahtaamiseen kissan kiinni saamiseksi. Vanha konkari Alli katseli tietävän näköisenä, kun laitoin eristystilaa valmiiksi uutta tulokasta varten: siivosin, desinfioin ja laitoin hiekkalaatikon, ruokakupit, lelut ja muut tarvikkeet paikoilleen.

Taloon tuli Grumpy Cat potenssiin kymmenen.

Kun kaikki oli valmista, Louhi saapui taloon ja jo alkumetreillä ymmärsin, että sen kanssa en pääsisi yhtä helpolla kuin Kyllin kanssa. Ihmisaralla pikkukissalla oli kaiken kukkuraksi silmätulehdus, joten haaveet rauhallisesta tutustumisesta sai heittää romukoppaan, kun silmävoidetta piti laittaa kaksi kertaa päivässä. Ei siis auttanut kuin vetää paksut nahkahansikkaat käteen ja pyydystää hurjana muriseva ja sähisevä, ensimmäisillä kerroilla pitkin seiniä paniikissa sinkoileva kissa pyyhkeenmutkaan burritoksi, lääkitä ja samalla aloittaa totuttaminen ihmisen läheisyyteen. Vaikka tilanne oli pienelle kissalle todella pelottava, se ei onneksi kertaakaan yrittänyt välttää kiinnijäämistä puremalla tai raapimalla. Toivoa antoi myös se, että turvallisen välimatkan päästä Louhi kertoi ahkerasti silmiään siristelemällä, ettei sillä ollut pahoja aikeita pelostaan huolimatta. Minun tehtäväkseni jäi siis pysytellä rauhallisena tilanteessa kuin tilanteessa ja huolehtia siitä, että jokainen kontakti Louheen tietäisi sille jotain positiivista: ruokaa, herkkuja, mielenkiintoisia leikkihetkiä tai hyvältä tuntuvaa silittelyä.

Malliesimerkki silmien siristelystä.

Seuraavat kymmenen päivää menivät melkoisessa tunteiden vuoristoradassa. Välillä iski epätoivo, kun mitä tahansa teinkään, vastassa oli vain epäluuloista murinaa, sähinää ja kyyristelyä. Paineet tuntuivat kovilta, kun surullinen tosiasia oli se, että uuteen kotiin ei voitaisi sijoittaa kissaa, jota ei pystyttäisi millään tavalla käsittelemään. Siinä tapauksessa Louhelle itselleenkin olisi parempi päästä nukkumaan kuin elää loppuelämänsä ihmistä stressaten ja peläten. Toisaalta pienetkin edistysaskeleet - rentoutuminen silitettäessä, huiskalelun huitaisu käpälällä, syöminen lähelläni - valoivat taas vähän lisää uskoa Louhen tulevaisuuteen. Suurena apuna toimivat omat kissakuiskaajakissani, joiden luottavaista suhtautumista minuun Louhi saattoi tarkkailla lasin läpi. Louhen silmätulehduksen parannuttua otin myös tavaksi ottaa toisen tai molemmat vierailemaan eristystilaan kanssani, jolloin toisia kissoja rakastava pikkuvillikko rentoutui aina silminnähden.

Tarkkailuoppilas terävänä.

Kymmenentenä päivänä väsynyttä töistätulijaa odotti erityisen pahantuulinen pikkupaholainen, joka vaikutti unohtaneen kaikki aiemmin otetut edistysaskeleet. Leikkiä ei huvittanut, kättä pötkittiin pakoon eivätkä namitkaan kiinnostaneet. Lannistuneena mietin, että ainakaan minun taidoillani ei tästä kissasta kesyä tulisi. Päätin kuitenkin yrittää vielä kerran silitellä Louhea ennen nukkumaanmenoa. Lähestyin rahilla makoilevaa kissaa rauhallisesti, ojensin hitaasti käden sitä kohti ja tutun matalan murinan ja sähinän säestämänä aloin silittää silkkistä turkkia. Pian murina lakkasi, Louhi siirtyi vähitellen rennompaan asentoon ja lopulta - ihmeiden ihme - alkoi kehrätä! Sanat eivät riitä kuvailemaan sitä onnen tunnetta, jonka vallassa istuin silmänurkkia toisella kädellä pyyhkien silittelemässä suloisesti kehräävää villikkoa. Vasta pitkän ajan kuluttua maltoin lopettaa ja lähteä nukkumaan, sydän täynnä uutta toivoa ja rakkautta tuota pientä urheaa kissaa kohtaan, joka onnistui vihdoinkin voittamaan pelkonsa.

Vapaus on hämmentävää.

Kun se jokin katkaisin oli naksahtanut oikeaan asentoon Louhen mielessä, edistys oli nopeaa. Lähestyvää kättä piti vieläkin vähän varoitella välillä vaimealla murinalla ja sähinällä, mutta kehräysmoottori käynnistyi aina siliteltäessä ja rentoutuminen tapahtui kerta kerralta nopeammin. Muutamaa päivää myöhemmin päätinkin, että oli aika päästää Louhi eristyksestä. Avointa ovea se tuijotti tovin hämmentyneenä eikä uskaltanut liikkua, mutta kun ymmärrys valkeni siitä, että nyt on lupa mennä, se lähti rohkeasti tutustumaan uuteen elintilaansa. Aluksi tervehdittiin innokkaasti kissakavereita, sitten tutkittiin pikaisesti asunto ja lopulta aloitettiin Kylli-siskon kanssa hurja hippaleikki, jota kestikin sitten yli neljä tuntia! Kun eristyksen aikana kertynyttä energiaa oli saatu vähän purettua, päiväunet olivat suloistakin suloisemmat siskon kyljessä kiinni.

Onni on... päiväunet siskon kanssa.

Nyt, kolmisen viikkoa myöhemmin, on vaikeaa enää edes muistaa, millainen pikkupaholainen eteisessäni asusteli. Louhi osallistuu uteliaana kaikkiin talon askareisiin, tykkää tarkkailla maailmaa ikkunasta, leikkii onnellisena Kylli-siskon ja Alli-tädin kanssa ja makoilee rentona milloin missäkin. Hoitotätiin suhtaudutaan vieläkin pienellä varauksella ja villeissä tunnelmissa pötkitään kyllä ähäkutti-puhekupla pään päällä pakoon mutta rauhallisina hetkinä, mielellään kissakaverin kanssa yhdessä, otetaan vastaan rapsutuksia onnellisena kehräten. Ujostelun herkuille perso neiti unohtaa myös saman tien, jos jostain tulee huumaavia tuoksuja: se kävelee vaikka päältä napatakseen juustonpalan leivältä ja nuolee huolellisesti sormista viimeisenkin namimolekyylin. Paras paikka nukkua on siskon kyljessä kiinni, mutta joskus hoitotätikin saa uniseuraa. Huiskaleluilla ja erilaisilla palloilla ja hiirillä leikittäjällä on naurussa pitelemistä, kun siskokset loikkivat hassusti sinne tänne lelujen perässä.

Kerrostalokyttääjät Louhi ja Alli.

Hoitotädin päiväunikaverit.

Vaikka se haikealta tuntuukin, Louhi alkaa siis olla valmis muuttamaan ikiomaan kotiin. Uudelta kodilta se kaipaa rauhallista eloa ja kärsivällisyyttä luottamuksen lujittamiseen sekä reippaan, aktiivisen, läheisyydestä pitävän kissakaverin tai useampiakin hippaleikkeihin, painimaan, hempeilemään ja nukkumaan sylikkäin. Jos siis haluat tarjota kodin tälle kauniille, ihanalle, persoonalliselle sydämenvalloittajalle, ota yhteyttä varaajaan (tiedot löytyvät täältä). Kun lähdön hetki koittaa Louhelle, iso pala sydämestä lähtee sen mukana, mutta päällimmäisenä tunteena lienee siltikin kiitollisuus siitä, että vaikeasta alusta huolimatta tarinalla oli onnellinen loppu.

Kummikissaperhe Runo & Virke

Tämä pieni perhe, emo Runo ja sen ainoa pentu Virke, siirtyivät pääkaupunkiseudulle yhdistyksen hoitopaikkaan Satakunnasta. Pennusta meillä oli etukäteen tieto, että siinä on luultavasti jotain vialla, se kun kuulemma tärisi kummallisesti. Päätimme, että pennun tila tulee selvittää, jos se olisi kovin sairas niin viimeinen matka on parempi palvelus, kuin mahdolliset pitkittyneet kivut, mikäli pennun tila olisi niin huono.

Molemmat pääsivät nopeasti tarkastukseen, kun saimme meille vapaaehtoistyötä tehneen eläinlääkärin kotikäynnille. Runo-emolta löytynyt vika oli sen katkenneessa hännässä. Luultavasti vanhan trauman takia katkenneen hännän päästä pilkisti siististi nikama. Vaikka töpö oli sinänsä siistin näköinen, se luultavasti tulee vaatimaan amputoinnin ja uudelleensulkemisen, sillä luun jättäminen paljaaksi olisi riski. Runo antoi käsitellä itseään kiltisti ja se on pitänyt pennustaan ensiluokkaisesti huolta. 

Virkkeen suhteen diagnoosia oli vaikeampi tehdä. Pennulla on lievää epävakautta liikkeissään ja paikalla ollessaan pään huojumista. Se on kuitenkin reipas ja virkeä. Kyseessä voisi olla esimerkiksi sisäkorvan tulehdus, mutta pentu ei vaikuta siltä, että sillä olisi kipuja tai sen tila haittaisi sitä yhtään. Oireet vaikuttaisivat neurologiselta häiriöltä ja tällä hetkellä Virkkeellä epäillään pikkuaivojen kehityshäiriötä (cerebellar hypoplasia). Molemmat saivat kotikäynnillä ensimmäisen rokotuksensa, kun matokuurikin oli jo ennen siirtymistä ehditty antaa.

Korvista sekä emolta että pennulta paljastui korvapunkki, korvat puhdistettiin ja molemmat saivat punkkiin lääkityksen. Runo antoi puhdistaa korvansa nätisti, vaikka alkuun epäilikin, mitä tässä oikein ollaankaan tekemässä. Virke ei olisi malttanut pysyä millään paikallaan ja pikku vilpertin hoitaminen olikin hieman haasteellisempaa, sillä menojalkaa olisi vipattanut koko ajan. 

Tälle ihanalle pienelle perheelle on nyt varattu aika kissoihin erikoistuneelle lääkärille, jolta toivon mukaan saadaan Virkkeen tilalle niin varma diagnoosi, kuin tällaisessa tapauksessa on mahdollista ja Runon häntä tulee tarkistettua ja leikkauksen tarve arvioitua. Molempien hoitoon tulee menemään huomattavasti paljon enemmän kuluja, kuin kotihoitopaikoissamme yleensä menee, pyytämämme kulukorvaus ei tule kattamaan näidenkään hoidosta kuin murto-osan. Haluamme kuitenkin hoitaa tämän ihanan pikku perheen kuntoon ja antaa mahdollisuuden parempaan tulevaisuuteen. 

Runosta ja Virkkeestä tuli siis yhdistyksen kummikissoja, joiden hoitoon keräämme varoja ja tulemme seuraamaan näiden kahden taipaletta jatkossa. Lääkäriaika on varattu heti ensi viikon alkuun, joten lisää kaksikosta ja etenkin Virkkeen eriskummallisesta tilasta tiedämme toivottavasti silloin. Voit auttaa meitä hoitamaan nämä kaksi kuntoon osallistumalla tavanomaista suurempiin eläinlääkärikuluihin.

Auta tätä kissakaksikkoa osallistumalla kummikissakeräykseen: FI09 5780 3820 0828 72 

viitenumero: 5089

Kiitos avustasi!

Rekku Rescue ry:lle on myönnetty keräyslupa POL-2014-10502 ajalle 1.1.2015-31.12.2016 koko maahan Ahvenanmaata lukuun ottamatta.

Koirakävelyllä Hämeenlinnassa

Univet Hattula Eläinsairaala järjesti yhteistyössä Tiiriön Musti & Mirri -liikkeen kanssa Hyväntekeväisyys koirakävelyn Hämeenlinnassa 11.10.2014. Univet lahjoitti jokaisesta koirakosta 10 € Rekku Rescuelle kodittomien koirien hyväksi!

Ilmoittautumassa mukaan kävelylle.

Saavuimme paikalle lauantaiaamuna ja kelikin oli juuri sopiva lenkkiä varten! Paikalle alkoi hiljalleen ilmaantua monenlaista hännänheiluttajaa. Myös kotia etsivä Naaskel saapui kotihoitaja-Paulan kanssa edustuskeikalle. Naaskel saikin paljon kehuja upeasta käytöksestään ja ulkonäöstään

Naaskel edustamassa kotihoitajansa kanssa.

Pihassa odottelu oli monelle koiralle kovin innostavaa ja iloisia haukahduksia kuului sieltä täältä! Kaikki koirat kuitenkin käyttäytyivät erittäin edustuskelpoisesti.

Lenkillelähtöä odotellessa.

Heti liikkeelle lähdettyämme alkoivat kaikki koirat keskittyä kävelylenkkiin ja haukahdukset loppuivat kuin seinään. Koko mahtava yli 50 hengen ja vielä useamman koiran porukka lähti reippaasti eteenpäin.

Liikkeellelähtö! 

Kaikkia osallistujia ei saanut millään mahtumaan samaan kuvaan!

Lenkkeilijöitä.

Loputon jono.

Pari vuotta sitten kodin saanut Liliana kävi myös tukemassa Rekkuja!

Lenkin päätteeksi oli tarjolla kahvia ja pientä purtavaa.

Kaikki osallistujat saivat vielä lopuksi Mustin & Mirrin lahjoittamat palkintopussit kotiinviemisiksi. Paikanpäällä oli myös Rekkujen myyntipiste sekä Mira lakkailemassa kynsiä. Tapahtuma oli erittäin onnistunut ja upea idea Univetilta! Myös järjestäjät olivat erittäin iloisia väkimäärästä ja alkoivat jo suunnitella mahdollista seuraavaa hyväntekeväisyystempausta! Kiitos järjestäjille sekä kaikille osanottajille mahtavasta päivästä!

Koirakoita oli mukana mahtavat 65, joten Univet lahjoittaa Rekku Rescuelle kodittomien koirien hyväksi 650 €! Kiitos Univet Hattula Eläinsairaala!

Viisikko, osa 4 - Kotia kohti!

Viisikko oli kutistunut kolmikoksi sivuäänilöydösten takia (osa 3), mutta onneksi tällä kolmikolla näytti nyt pyyhkivän hyvin. Ruoka maistui ja painoa kertyi hurjaa vauhtia - vähän turhankin hurjaa… Olin niin innoissani siitä, että ripuli oli vihdoin selätetty ja tulevaisuus näytti valoisalta, että ruokaa hulahtikin kuppiin vähän reilummin ja pienissä pennuissa alkoikin näkyä aika nopeasti lievää keskivartalolihavuutta! Otettiin korjausliike ruokinnassa vähän maltillisempaan suuntaan ja pentujen vartalonmalli solakoitui pian taas normaaliksi.

Wii

Varsinkin ruoka-aikaan hieman huolta aiheutti Pleikkarin omalaatuinen käytös. Jo aiemmin ensimmäinen kotihoitaja oli huomannut Pleikkarin katseessa jotain häikkää. Sitä oli hankala kuvailla, mutta Pleikkari tuntui jotenkin pälyilevän olkansa yli. Kaksi muuta pentua, Wii ja Gameboy, hyppivät ruoka-aikaan ylöspäin käsissä olevia ruoka-lautasia kohden, mutta Pleikkari juoksi aina kieppiä jalkojen ympäri hirvellä vauhdilla ja kesti tovin, ennen kuin se rauhoittui ja löysi ruokakupin. Tarkastuksessa eläinlääkäri ei kuitenkaan löytänyt Pleikkarin silmistä mitään epänormaalia.

Gameboy

Kaikki tuntui muuten sujuvan pentujen kanssa hyvin ja odottelimme, että lääkekuurista olisi kulunut riittävästi aikaa ja pääsisimme vihdoin ensimmäisille rokotuksille. Kunnes yhtenä iltana Pleikkari kieltäytyi syömästä. Se tuli kyllä ruokakupille, haistoi ruokaa, mutta lähti pois. Mikään maanittelu ei auttanut, ruoka ei vain maistunut. Seuraavana aamunakaan ruoka ei mennyt alas, vaikka Pleikkarilla oli selkeästi nälkä. Se tuli kupille, haistoi ruokaa ja yökkäsi. Ruiskuruokinnasta ja muista tukitoimista huolimatta Pleikkarin kunto heikkeni koko ajan ja lopulta teimme sen raskaan päätöksen, että Pleikkari lähtisi Vitan ja Xboxin luokse sateenkaarisillalle. Yhtäkkinen vakava kunnon romahtaminen yhdistettynä mahdollisiin neurologisiin ongelmiin ei luvannut Pleikkarille ollenkaan hyvää ja laadukasta tulevaisuutta, joten yhdessä eläinlääkärin kanssa päädyimme lopetukseen.

Wii

Pleikkarin kohtalon takia pelkäsin koko ajan, romahtaisiko myös kahden viimeisen pennun kunto. Tarkkailin niiden syömistä ja vointia jo vähän turhankin tarkalla silmällä. Mitään oireita ei kuitenkaan ilmennyt ja vihdoin pääsisimme ensimmäisille rokotuksille ja kodin etsintä voisi alkaa! Pennut olivatkin kasvaneet hurjasti ja koska eläinlääkärillä oli sopivasti vapaata aikaa, samalla reissulla pennut rokotettiin, leikattiin ja niille laitettiin mikrosirut.

Gameboy

Gameboy ja Wii olivat vihdoin valmiita etsimään sitä Oikeaa Omaa Kotia ja niiden tiedot lisättiin Rekku Rescuen nettisivuille (Wii ja Gameboy). Kahdestaan jäätyään pennut ovat kiintyneet toisiinsa ja olisikin hienoa, jos ne pääsisivät yhdessä uuteen kotiin.

Koirien kotihoitajan arkea

Pepi, Fifi ja Bobby

”Kun yksi lähtee omaan kotiin, tulee kaksi tilalle.”













Kotihoitajana toimiminen on todella tärkeää. Se muistuttaa itsestään aina, kun yksi hoitolainen lähtee, niin toinen tulee tilalle.

Kaksi viimeisintä hoitolaistani (Wilma ja Halla) pääsivät yhdessä uuteen omaan kotiinsa ja minulla näytti tulevan pieni tauko hoitolaisista. Seuraavan hoitolaisen piti tulla vasta kolmen viikon päästä Virosta Suomeen. Niin kuin usein rescuetoiminnassa, tilanteet muuttuvat vauhdilla ja niin kävi nytkin. Kaksi aivan ihastuttavaa chihuahuatyttöä täytyi sijoittaa nopeasti hoitopaikkaan ja minullahan oli sopivasti tilaa. Chihuahuatytöt Pepi ja Fifi tulivatkin jo muutaman päivän päästä kissojen päästyä omaan kotiin.

Tutustuin nopeasti tyttöihin. Pepi on kolmevuotias seurapiirihauva, joka rakastaa sylissä löhöilyä ja hakee rapsutuksia vaikka vasta tapaamaltaan ihmiseltä. Pepi kärsii jonkin verran eroahdistuksesta, joka ilmenee vinkumisella. Tytöille paras mahdollinen koti voisi löytyä omakoti- tai rivitalosta.

Pepi

Fifi on pienikokoisempi ja hieman rauhallisempi neljävuotias narttukoira. Molemmat koirat rakastavat ulkoilua ja jaksavat kulkea lenkeillä pitkiäkin matkoja. Ulkona haukutaan naapurit ja muut koirat, vaikkakin toisten koirien kanssa tullaan hyvin toimeen, kunhan päästään ensin vähän nuuskimaan. Turkin harjaus ja muut hoitotoimenpiteet onnistuvat moitteetta, joskin Fifi arastaa vähän kynsienleikkuuta, joten sitä pitää vielä harjoitella.

Fifi

Pepin ja Fifin hampaat ovat päässeet huonoon kuntoon edellisessä kodissa, joten ne täytyy hoitaa, ja tytöt steriloidaan ennen omaan kotiin muuttoa.

Nyt viikon minulla asustelleista tytöistä on tullut monia kyselyitä ja se on ihana kuulla!